Mutta ovessa sattui hän törmäämään yhteen hyvin lihavan rouvan kanssa ketunnahkaturkissa, ja tämä murisi jotakin "kömpelömäisyydestä" ja "epähienosta käytöksestä". Dea täti kiiruhti sovittamaan ja pyysi vierasta sisään astumaan.
— Nimeni on Eudoxia Pepparstein, — sanoi rouva ylpeästi, — ja minä…
— Minä ilmoitan sisarelleni, kiiruhti Dea täti sanomaan. — Tehkää hyvin, istukaa.
— Minä tulen ilmoituksen johdosta… Dea täti vaaleni.
— Olen hävittänyt kukkaron…
— Oliko se punainen? — änkytti Dea täti,
— Oli, 115 markkaa 97 penniä sisässä, kuudessa osastossa.
Dea tätiä vapisutti ikäänkuin horkassa.
— Täällä oli ihan juuri kauppaneuvos Svindelberg, joka myös oli kadottanut kukkaron…
— Ja hän sai sen? — huusi Eudoxia äänellä, joka oli puoleksi tukehtunut naurusta, mutta joka Dea tädin korvissa kaikui kuin koston pasuna.