Kun vainajien muistolle oli puhuttu ja seisten kuunneltu torvisoittokunnan sen jälkeen esittämä »Integer vitae», seurasi kaunokirjallisuuspalkintojen jako.
Levottomana ja hermostuneena oli Urho Koskula odottanut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi astua suuren salin lattian poikki, sillä vaikka hänellä oli jo monien vuosien kokemus puhujana, hermostui hän aina vuoroansa odottaessaan. Hänellä oli varma tunto siitä, että hän esiintyi jollain tavalla kömpelösti, vaikka hän ei oikein tiennyt missä hänen esiintymisessään se kömpelyys piili. Hänet valtasi aina arkuus ja miltei epätoivo siitä, että hän ei koskaan voisi saavuttaa sitä varmuutta esiintymisessä, joka monelle oli kuin synnynnäistä. Hänestä tuntui, ikäänkuin puku jollain tavalla olisi epäkunnossa taikka että se ainakin ratkaisevalla hetkellä voisi joutua epäkuntoon, ja vaikka hän kuinka koetti terästää hermojansa ja jännittää lihaksiansa, notkahtelivat hänen polvensa hänen tahtomattansa. Sitä sentään tuskin kukaan huomasi, sillä niin rauhallisen juhlallisesti hän asteli lattian poikki.
Nytkin hermostuksestaan huolimatta Urho Koskula astui komeana ja itsetietoisen näköisenä puhujalavalle ikäänkuin hän vähintään olisi ollut itse Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston arbiter elegantiarum. Nuorilla osakunnan jäsenillä ei voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli tulossa »ikuiseksi ylioppilaaksi», sillä hän puhui kuin vanha, viisas tohtori lausuen ankaria sanoja rikoksista runottaria vastaan. Sepustelijoita oli ollut runsaasti, mutta sangen harvan osakuntalaisen luona oli runotar viipynyt.
Salissa oli ollut koko hänen puheensa ajan hiljaista, mutta nyt syntyi liikettä osakuntalaisten keskuudessa. — Eikö tänä vuonna siis jaettaisikaan palkintoja? — ehti jo moni harmistuneena itseksensä kysyä.
Puhuja jatkoi rauhallisesti lasketellen tuomioitaan niin, että kilpailuun osaaottaneiden selkäpiitä mahtoi karmia. Ainoastaan yksi runokokoelma oli osoittautunut ansiokkaaksi, sen kirjoittaja oli todellinen runoilija; arvostelulautakunta oli yksimielisesti päättänyt antaa hänelle kahdensadan markan suuruisen palkinnon.
Maisteri Hagen istui molempien serkkujensa kanssa hiukan syrjässä salin perällä ja seurasi hermostuneena serkkujensa kasvojen ilmeitä. Ebba istui rauhallisena, ehkä tavallista hiukan kalpeampana, mutta Martta eli vilkkaasti mukana, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat joka kerta, kun puhuja teki jonkun sattuvan huomautuksen arvosteltaviinsa teoksiin.
— Palkinnon saaja on nimimerkki »Nerina», — sanoi puhuja, — ja pian saamme nähdä kuka hän on. — Syntyi kuolemanhiljaisuus, kaikki olivat jännittyneinä, hiljaisuutta häiritsi vain se ääni, joka syntyi kirjekuoren avaamisesta. Koskula säpsähti ja luki nimen itseksensä uudestaan. Sitten hän sanoi rauhallisella, kaikuvalla äänellä:
— Nimimerkki »Nerina» on osoittautunut olevan neiti Ebba Hagen.
Voimakkaat kättentaputukset ja hyvähuudot täyttivät salin, ja niihin yhtyi soittokunta fanfaareineen. Kaikkien silmät etsivät tätä suurelle osalle tuntematonta osakuntatoveria. Arvailtiin yleisesti, että hän oli maisteri Hagenin sukua, ja sentähden etsittiin häntä sieltäpäin, missä maisteri Hagen istui. Urho Koskula kulki reippaasti ja voimakkaasti salin poikki kaikkien katseiden häntä seuratessa, mutta noiden katseiden paino aiheutti sen, että hän esiintyi hiukan kömpelösti ja heilutteli käsiään kuin marssiva sotamies. Hän meni suoraan maisteri Hagenin luo.
— Saan kait esittää sinulle serkkuni Ebban ja Martan, — sanoi maisteri
Hagen nousten seisomaan.