— Kiitoksia, me tunnemme jo toisemme, — sanoi Koskula ja onnitteli sydämellisesti Ebba Hagenia. — Minä kun olin melkein varma, että ne runot olivat sinun, — sanoi hän kääntyen maisteri Hagenin puoleen, — mutta olisihan minun oikeastaan pitänyt löytää nainen niistä.
Ebban silmät säteilivät onnesta, mutta Albert tuntui hiukan hermostuneelta. Samassa kuulutti yliairut, että osakuntalaisten tuli istua illallispöytään.
— Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy mennä tuonne poikittain olevaan pöytään, jossa istuvat inspehtori, kuraattori ja osakunnan kutsuvieraat, sillä minun mieluisa velvollisuuteni on tänä iltana puhua osakuntalaisten puolesta kuraattorillemme, — sanoi Koskula, — mutta, jos suvaitsette, neiti runoilija, niin mielelläni näkisin teidät vierelläni siellä, sillä olisihan hauskaa tutustua teihin ja lähemmin puhua runoistanne.
— Kiitän kunniasta, mutta en minä uskalla tulla sinne, jossa istuu niin paljon vanhoja, arvokkaita herroja, — sanoi Ebba Hagen nauraen.
— No, mutta tulettehan te kuitenkin, — sanoi Koskula tarjoten käsivartensa hänelle.
He kulkivat salin poikki herättäen huomiota. Koskula huomasi sen ja tunsi salaista mielihyvää.
Myöskin maisteri Hagen tuli samaan pöytään saaden vierustoverikseen erään luisevan voimistelunopettajattaren, joka oli kovin innostunut Jaques-Dalcrozen rytmillisestä metodista.
— Hae sinä nyt itsellesi seuraa, — oli Albert sanonut Martta serkullensa.
— Kyliä minä aina seuraa saan ja sellaista, jota ei siepatakaan pois minun nenäni edestä, niinkuin sinun seurasi kävi, — vastasi Martta harmistuneena ja lähti etsimään Jukka Tavelaa.
Illallinen kesti kauan, puheita pidettiin paljon, ruokaa saatiin vähän, ja siinä välissä oli sali yhtenä puheensorinana, jota torviorkesteri säesti ooppera-alkusoittoineen, kansanlauluineen ynnä muine kappaleineen.