VII
Äkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se oli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen Albertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.
Ilma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy. Kaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon liikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat Eläintarhassa.
— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin on päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on vastassa.
— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan Oulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli ollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei lehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti ikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa tummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.
— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko, että varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes hiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.
Auto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle. Tuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin kaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi Alppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki siihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että he nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa kaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.
— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan eteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen, jossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö, matala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla öljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut bamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa viereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa riippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa oli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat siroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla kirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.
— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri huonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.
— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin tahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.