— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.
— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä pidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut eräässä sellaisessa.
— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen tietämättömyyttä.
— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä toisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin hääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan samppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?
— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.
— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä enemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.
— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti tarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu ruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.
— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta Martta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien nimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.
— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, — ehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.
Madeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan laseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä nyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään olisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.