— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä ollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain kysyn.
— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi vetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista epämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun sähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.
— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä voi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja tuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.
Urhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi tunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne olisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että Ebba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.
— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin saadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.
— Keitä?
— No vaikka Jukka Tavela.
— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta keitä daameja sitten?
— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.
— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän iltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka Tavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken kuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen: