— Olette kovin hyvä puhuessanne noin, mutta minun maailmani on siksi matala, että teidän, tutustuaksenne siihen, täytyisi koko joukon laskeutua alemmalle tasolle, ja eihän se ole mahdollista.

— Älkää puhuko noin, teidän vaatimattomuutenne takana piilee suuri ylpeys.

— Ei, ei, te ette ymmärrä minua. Tuntuu kait sangen vähän miehekkäältä, että minä näin avomielisesti teille, naiselle, tunnustan, että minulla olisi suuri halu omaksua teidän maailmanne, teidän tapanne puhua, tuntea, ajatella ja nähdä, mutta minä en voi sille mitään, että teidän persoonanne houkuttelee rehellisyyteen. En ole ehkä kylliksi usein lausunut ihastustani teidän runoissanne ilmenevän näkemyksen johdosta, luulette ehkä, että tahdon imarrella teitä, mutta se ei ole totta. Maalta on minun kaipaukseni minut kaupunkiin tuonut, ja kaupungin asukkaana tahtoisin minä tuntea kuuluvani siihen ja sen sivistyksen minä tahtoisin omistaa. Te ette tunne ensipolven taisteluita sen pyrkiessä sivistyksestä osalliseksi, te ette tajua sitä työtä ja henkistä kulutusta, jota jokainen hetki vaatii siltä, jolle kaikki on uutta ja outoa. Voitte ehkä aavistaa sen tuottaman sielullisen väsymyksen samanlaiseksi kuin otaksun teidän matkoillanne tunteneen, kun olette koko päivän kulkenut suurissa taidemuseoissa ja sielunne on koko ajan ollut alttiina uusille, voimakkaille vaikutuksille ja näkemyksille. Te ette tunne pienten voittojen suloista hurmaa ettekä aavista jokapäiväisten tappioitten helvetillistä tuskaa ja nöyryytystä…

Hänellä olisi ollut halu puhua ensipolven traagillisuudesta, joka johtui siitä, että ensipolven ihmiset lyhyessä ajassa, ehkä muutamissa vuosissa, saivat elää kaikki ne kokemukset, jotka toisille olivat tulleet lahjana ja perintönä sivistyneiltä esivanhemmiltaan. Hän olisi tahtonut huomauttaa, kuinka ainoastaan tavallista vahvemmat luonteet saattoivat sortumatta kestää tässä ylivoimaisessa taistelussa, mutta hänen miehinen vaistonsa esti häntä kuitenkin näin lyhyen tuttavuuden nojalla täydellisesti paljastamasta omaa itseänsä.

— Jatkakaa, miksikä keskeytitte?

— No eihän se nyt sentään sovi, että minä tässä rupean ruikuttamaan teille pettymyksistäni. Olisi samalla sekä naurettavaa että julmaa kiusata teitä moisilla jutuilla…

He eivät olleet ensinkään huomanneet, että Martta ja Albert olivat viipyneet niin kauvan poissa, yhtä vähän kuin sitä, että vahtimestari oli kattanut pöydän kuudelle hengelle. He havahtuivat vasta sitten kun portaista alkoi kuulua iloista, kovaäänistä puhetta. He katsoivat toisiinsa pitkään niinkuin kaksi ihmistä, joilla olisi vielä paljon toisillensa sanottavaa, mutta jotka tulevat häirityiksi.

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen syöksyi ylioppilas Aino Tuominen ja hänen jäljessään Martta, Albert ja Jukka Tavela. Aino Tuominen oli kummallinen sekoitus sivistymättömästä maalaistytöstä ja suurkaupungin asfalttikukkasesta. Hänen kasvonsa olivat luonnostaan rumat, vaikka hän käytti sangen rohkeasti värilaatikkoa onnistumatta kuitenkaan luoda niihin taiteellaan kauneutta tai edes sivistyneen ihmisen ilmettä, sillä huulipunan takaa näkyi aina, kun hän vain vähänkin nauroi, hoitamaton hammasrivi. Hänen tukkalaitteensa oli luonnottoman suuri ostettuine lisäkkeineen, ja hänen pukunsa oli huomiotaherättävän komea olematta silti millään tavalla arvokas tai kaunis. Hän oli kaukaa Pohjanmaalta kotoisin ja kuolleen, rikkaan tukkihuijarin ainoa tytär. Pojat nimittivätkin häntä keskenänsä »Pohjolan kuningattareksi», sillä hänellä luultiin olevan paljon rahoja, niin hän ainakin itse antoi ihmisten ymmärtää. Tämän komean ulkonaisen kuoren hän oli hankkinut itsellensä Berliinin suurista, halpahintaisista makasiineista, kun hän palasi lyhytaikaiselta, mutta laajalta ulkomaanmatkaltansa. Hänen poskensa hehkuivat luonnottomasti, ja hänen silmissään oli kostea, polttava kiilto. Saattoi helposti huomata, että hän oli nauttinut alkoholia. Hän aivan juoksi Ebbaa tervehtimään.

— Kuinka se on kultaista tavata sinua täällä! Voi, voi sinua, Ebba, kuinka sinä sentään olet herttainen! Minä en osannut aavistaakaan, että sinä olisit täällä.

— Niin, eihän minulla ole tapana käydä ravintoloissa, mutta annoimme tänään lomaa palvelijoille ja tulimme syömään tänne päivällistä, — sanoi Ebba verrattain viileästi.