— Me löysimme tämän rakastavaisen parin tuolta alhaalta yksityishuoneesta, — sanoi Martta, — ja siellä me sitten otimme vähän vauhtia. — Huomasi selvästi, että sekä Martta että Albert olivat hiukan laseja kallistelleet.
— Kuka täällä puhui julmuudesta, kun minä tulin sisälle? — kysyi Albert istuutuessaan päivällispöytään.
— Eipä juuri kukaan, minä vain sanoin, että on julmaa kiusata naista typerillä jutuilla, — sanoi Urho.
— Julmaa, se on oikein se, julmuudessa on jotain hyvää ja kaunista.
— Hyi sinua, Albert, alatko sinä taas juttuinesi julmuuksista, — torui Ebba. — Sinä olet itse julma, kun vaan hiukankin olet maistanut jotain väkevämpää.
Mutta Albert, oli nyt sillä tuulella, että hän tahtoi puhua. Martta oli valinnut paikan hänen vieressänsä, ja Jukka istui hänen toisella puolellansa, ja pian olivat nämä kolme unhoittaneet, että pöydässä istui muitakin kuin he. Albert piti kiinni alkamastaan aiheesta ja sanoi:
— Minä en koskaan ole ollut julma enkä koskaan ole tehnyt mitään julmaa, mutta minä ajattelen toisinaan julmuuksia, niin, älkää tuijottakokaan minuun, minä luen oikein mielelläni hyviä sanomalehtikuvauksia suurista merionnettomuuksista ja junien yhteentörmäyksistä.
— Mutta sehän on vallan kauheata, — huomautti Aino Tuominen.
— Päinvastoin! Itse julmuus ei minuakaan viekoittele, mutta se kauneus, joka siinä piilee.
— Mitä tyhmyyksiä sinä nyt puhut julmuuden kauneudesta, — sanoi Urho verrattain töykeästi.