Albert katsoo vuoroin merta, vuoroin kaupunkia. Hänen mielensä on alakuloinen ja särkynyt. Tuttu tuska ahdistaa häntä lakkaamatta. — Maailmassa on niin paljon onnettomuutta ja tuskaa. Hän koettaa ajatella onnetonta Marttaa, joka ehkä vielä itkee yksinäisyyttään.
— Kuinka ihminen sentään on sokea, — ajattelee hän. Vuodesta vuoteen on hän nähnyt Marttaa, on nähnyt hänet vallattomana ja vakavana, iloisena ja itkevänä, hyvänä ja ilkeänä eikä koskaan ole tullut ajatelleeksi tai huomanneeksi, että Martalla on parantumaton haava sydämessänsä. Ei hän myöskään ole huomannut Martan rakkautta häneen, hän on ollut täydellisesti sokea kaikille hänen tunteensa purkauksille. Hän on kuullut muilta yhtä ja toista Martasta ja hänen elämästään, mutta hän on pitänyt sitä panetteluna ja kateutena. Ei hän olisi uskonut, että Martta todella oli niin onneton ja jo niin syvälle langennut, mutta hän oli nyt sen itse kokenut… Ei hän tahtonut lukea omaksi ansioksensa tai hyveeksensä sitä, että oli työntänyt Martan luotaan. Ei oma moraalinsa, vaan rakkaus, suuri rakkautensa Ebbaan oli estänyt häntä lankeamasta…
Hänen mielensä valahtaa niin herkäksi, hän muistaa monia talvi-iltoja setänsä kodissa. Martta oli usein ollut lämmin ja herttainen hänelle, eikä hän ollut huomannut hänen paljon puhuttua ilkeyttään muitakaan kohtaan. Martta raukka, hän oli tehnyt sittenkin väärin häntä kohtaan, hänen olisi pitänyt koettaa saada hänet kotiin, taikka tänne ulos tähtitaivaan alle.
Mutta oma tuska ja särkyneisyys oli ajanut hänet yksin ulos kaupungille. Kaduilla kulkiessaan oli hän monasti ennenkin löytänyt oman itsensä ja saanut sielunrauhansa takaisin. Mutta tänä iltana ei mielenrauha tahtonut millään palata. Hän koetti yhä ajatella Martan onnettomuutta, mutta oma tuska astui kuitenkin etualalle vuolaana ja hukuttavana niinkuin tulviva koski.
Nyt hän sen tiesi varmasti. Olihan hän sen jo aikoja tiennyt, mutta nyt oli sen toinen hänelle ääneen lausunut, Martta sen oli sanonut. »Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua», oli Martta raivoissansa huutanut. Hyvä Jumala, kuinka ne sanat olivat koskeneet, niissähän piili järkähtämätön totuus, hän ei ollut erehtynyt, Marttakin sen tiesi…
Toisinaan oli hän luullut erehtyneensä, sillä Ebban käytös häntä kohtaan oli tasaista ja ystävällistä kuten ennenkin. Mutta sitten tuli monia selittämättömiä asioita. Mitä yhteistä hänellä ja Urholla oli? Miksi he niin paljon olivat yhdessä?…
Yksi kysymyksistä aina sai vastauksensa: Urho rakasti Ebbaa. Mutta rakastiko Ebbakin Urhoa? Siihen kysymykseen olisi parhaiten saanut vastauksen tiedustelemalla häneltä itseltänsä, mutta sitä totuutta ei hän sittenkään uskaltanut kuulla, sillä se olisi ollut hänen unelmiensa ja toiveittensa varma kuolema, se olisi ollut se musta portti, joka järkähtämättömästi olisi sulkenut hänet pois maallisesta onnesta. Tämä kiduttava epävarmuus oli kuitenkin ihanampi, sillä se kätki itseensä vielä toivonkipinän, niin kauvan kuin ratkaiseva sana ei vielä ollut painanut lukkoon hänen kohtalonsa ovea.
Mutta olihan hän sen kuullut. Martta tunsi Ebban ehkä paremmin kuin hän, ehkä Ebba oli sen joskus Martalle sanonutkin… Ei, ei, eiväthän he olleet ystäviä, se oli mahdotonta, mutta hän ei uskaltanut enää ajatella asiaa eteenpäin, sillä onnen ovi häämöitti vielä raollaan…
Albert istuutuu lähellä olevalle penkille, hän on sanomattoman väsynyt. Toisaalla välkkyy hopeanhohtoinen meri, toisaalla kutsuvat kaupungin tulet. Hänen väsynyt katseensa osuu edessä kohoavaan mahtavaan »Haaksirikkoisten» patsaaseen. Sen tumma pronssi kiiltää kaameasti kuun valossa.
Voimakas mies seisoo koko pituuteensa jännittyneenä painuvalla lautalla katkenneeseen mastoon nojaten. Hänen jaloissansa pysyttelevät vaivoin samalla lautalla hänen nuori vaimonsa ja vanhin poikansa. Vaimo pitää epätoivon vimmalla kiinni maston touvisilmukasta, ja hänen raukeilla kasvoillansa asuu väsymys, kauhu ja kuoleman pelko, sillä aalto on pyyhkäistä hänet lautalta. Maston juurella pysyttelevä nuorukainen kohottaa hämmästyneitä kasvojansa nähdäksensä, tuleeko apua vai tuleeko kuolema, jota hän ei vielä oikein ymmärrä pelätä. Hänen ilmeessänsä on viattoman ihmisen rauha kuoleman edessä. Nuorin lapsista, kodin rakkaus, puristautuu isän kädellä istuen hänen vahvaan käsivarteensa ja itkee rajusti. Vasemman kätensä on tämä jättiläinen kohottanut korkealle liehuttaen vaatekappaletta myrskytuulessa.