— Mutta silloinhan sinä olisit kuollut lapsena kurjuuteen.
— Ja mitä haittaa siitä olisi ollut, paljon tuskaa ja kärsimyksiä olisi siten luultavasti säästynyt sekä minulta että vanhemmiltanikin, jos silloin olisin kuollut, sillä kurjuuteen minä kuitenkin kuolen, se on minun kohtaloni.
— Ei sellaista kohtaloa ole, kaikki riippuu sinusta itsestäsi.
— Olet oikeassa, minun kohtaloni on kuten kaikkien muidenkin kätketty omaan itseeni, — Martan ääni alkoi värähdellä, niinkuin hän olisi taistellut itkua vastaan. Hän katsoi Albertiin pyytävästi, miltei rukoilevasti. Albertin oli paha olla.
— Martta, onneton Martta, tule minun kanssani kotiin, — sanoi hän, äänessä lämmin sävy.
— Minä en voi, minun täytyy olla hetkinen yksin.
Albert otti päällysnuttunsa ja lähti.
IX
Albert seisoo korkealla Tähtitorninmäellä, hänen allansa lepää Helsinki kuunhohteessa. Huomaamattansa on hän yksinäisyyttä etsien tullut sinne. Kello on noin yksitoista illalla, kaupungista kuuluu etäinen humina. Liike kaduilla on vielä jokseenkin vilkas, katulyhdyt loistavat lukemattomina alhaalla kaupungissa niinkuin tähdet. Nikolainkirkon tornikello kumottaa punertavana kuuna tuossa keinotekoisessa tähtitarhassa. Pohjoissataman rantalyhdyt kuvastuvat veteen, ja Katajannokalle vievän rautatiesillan luona luovat tiheässä olevien lyhtyjen pitkät valojuovat veteen ikäänkuin jättiläisurut, joiden tuliset urkupillit hiljaa heilahtelevat vedenkalvon värähdellessä.
Taivaalla paistaa täysikuu heikentäen hiukan katulyhtyjen loistetta ja levittäen salaperäistä hohdettansa kaupungin mustille peltikatoille, jotka täältä korkealta katsottuina muistuttavat tavattoman suuria ruumisarkkuja. Sen hopeaiset säteet kimmeltävät merenpinnalla, jolla siellä täällä uinuu pieni virolaisjaala. Myöskin taivaan kansi tähtinensä on kuun valossa vaaleampi kuin muina marraskuun tähtikirkkaina iltoina.