X
»Maisteri» Urho Koskula istui Pietarinkadun varrella olevassa asunnossaan mukavassa nojatuolissa. Se oli hänen omansa, hän oli sen itse ostanut itsellensä lukutuoliksi, sillä talon omat tuolit olivat niin epämukavia ja puisevia, ettei niissä voinut kauvaa istua ja lukea. Siitä se tuoli oli kuitenkin ollut hiukan kummallinen, että se oli ollut ehkä liiankin mukava, sillä siinä alkoi väkisinkin nukuttaa, jos jonkun aikaa siinä lukien istui.
Oli kuukauden kolmastoista päivä. Hän ei tosin ollut sanottavasti taikauskoinen, mutta tämä päivä oli ollut siksi harmillinen, että saattoi otaksua tapahtuvan vielä vaikka mitä, ennenkuin se oli loppuun kulunut. Hän oli hiukan hermostunut, sillä aamupäivällä hän oli ollut Ebba Hagenin kanssa kävelemässä. He olivat kävelleet Eläintarhaan päin ja pistäytyneet neiti Hagenin ehdoituksesta siellä olevaan suureen kukkaslämpiöön, sillä hän oli sanonut, että olisi virkistävää ja hauskaa päästä etelän luontoon samaan aikaan kun lumet peittävät maata. Urhosta oli se ehdoitus ollut hyvä.
Kun he astuivat korkeaan, lasikattoiseen kukkastemppeiiin, joka rakennustavaltaan muistutti roomalaista basilikaa, tervehti lämmin, kostea, mullalta tuoksuva ilma heitä heti eteisessä, jossa he kopistelivat lunta jalkineistaan.
Ihmeelliseltä tuntui näin yhtäkkiä lumisesta ja kuolleesta luonnosta siirtyä keskelle ikuisesti viheriöitseviä palmuja, laakereita ja jättiläissaniaisia, joiden juurilla lukemattomat, moniväriset ja muhkeat chrysanthemit ja asterit levittivät runsasta väriloistettaan. Ihastuneina kulkivat he pitkin punahiekkaista käytävää tämän tarunomaisen kukkarikkauden keskellä ja istuutuivat valkoiselle penkille erään suurilehtisen palmun alle, jonka lehdet levisivät heidän ylitsensä niinkuin mahtavat auringonviuhkat.
Rehevät köynnöskasvit riippuivat alas katosta antaen lumipeitteisten kattolasien kautta tuleville auringonsäteille osan kelmeästä vihreydestään, ja penkin lähellä olevassa altaassa, jossa lihavat kultakalat juhlallisesti uiskentelivat, solisi helmeilevä vesisuihku hermoja rauhoittavasti.
Ebba oli aivan haltioissaan ja puhui innostuneesti rakkaudestaan kukkiin. Mutta Urho kuunteli häntä hajamielisenä, sillä Ebba oli hänestä tänään kauniimpi kuin koskaan ennen, ja hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä, mitenkä hän voisi tunnustaa Ebballe rakkautensa. Astuessaan tähän lumoavaan kukkatarhaan hän oli saanut idean juuri täällä, kukkien parissa, puhua Ebballe suuresta tunteestansa, sillä olihan tämä sopiva ja runollinen paikka, eikä siellä näkynyt olevan muitakaan ihmisiä, jotka olisivat voineet häiritä heitä.
Mutta kenkään ei käy rankaisematta palmujen alla, sanoo sananlasku, ja vaikka tuo lause onkin sangen, laajasisältöinen, koki Urho siinä piilevän totuuden aivan omalla tavallansa. Sillä juuri kun hän oli alkanut kauttarantaisen alkupuheensa, ilmestyi heidän eteensä eräästä syrjähuoneesta Jukka Tavela punainen ruusu napinreijässä ja seuranansa Aino Tuominen.
— Kas vaan, onko herrasväki matkalla Rivieralle? — kysyi Aino veitikkamaisesti.
— Tulimme tänne lämmittelemään, — vastasi Urho harmistuneena, — mutta mihinkä te olette matkalla?