Martta oli viipynyt kauvan huoneessansa, hän oli kuullut iloisia polkansäveliä ja haikean surullisia valsseja. Hänen mielensä oli palanut tanssin pyörteisiin, mutta hän oli hillinnyt itsensä, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua täällä omassa huoneessansa kuin siellä alhaalla salissa, jossa hän ei kuitenkaan saanut tanssia. Hänen katkeruutensa oli kivettynyt kyyneleettömäksi vihaksi, hän halveksi kaikkia niitä siellä alhaalla.
Voimakkaat, alhaalta kuuluvat akordit herättivät hänet tuntoihinsa. Hän päätti mennä alas tanssiaksensa franseesia, johonka soitto kutsui. Mutta kun hän tuli alahalliin, huomasi hän, että kaikki parit istuivat jo paikoillansa. Hän oli siis jäänyt kutsumatta. Maailma musteni hänen silmissänsä, hän piti tätä epäkohteliaisuuden huippuna, mutta hän ei tullut ensinkään ajatelleeksi, ettei kukaan ollut myöskään saanut tilaisuutta kutsua häntä, sillä hänhän oli piileksinyt huoneessaan.
Samassa tuli täti, mukanaan eräs nuori lyseon yläluokkainen, joka sukulaisuuden takia oli täytynyt kutsua, vaikka tytöt olivatkin vastustaneet hänen kutsumistaan.
— Joko Martalla on pari? — kysyi täti.
— Ei ole, enkä minä tarvitsekaan, — vastasi Martta silmät leimuten.
— Martta, mitä sinä ajattelet, taasko tuhmana ja huonolla tuulella, vaikka on baalit. Kas tässä on Eemi-parka ilman daamia, tanssi sinä hänen kanssaan, ettei Eemi-raasun tarvitse istua, vaan saisi tanssia mukana.
— En minä, — sanoi Martta uhmaavasti.
— Sinun täytyy, kas tässä kavaljeeri, — sanoi täti ja työnsi Martan ja Eemin tanssisaliin. Martta lensi tulipunaiseksi, sillä hänestä tuntui, että kaikki katsoivat häneen, kun hän tuli sisälle. Hän olisi tahtonut vajota maan alle ennenkuin kestää moista häpeää, sillä hän kuvitteli kaikkien ymmärtävän, että häntä ei ollut kutsuttu, vaan että täti oli tämän nuorukaisen avulla pelastanut hänet yksin istumasta. Samassa kaikui Albertin ääni komentavana, ja parit lähtivät liikkeelle.
Albert johti hyvin ja tottuneesti. Tunnin kestäneen franseesin jälkeen olivat kaikki mitä parhaimmalla mielellä.
Martta oli tanssinut sanatonna niinkuin unessa, hän oli kuullut Albertin äänen soiton lomassa niinkuin hyvin kaukaa taikka niinkuin hän itse olisi ollut suuren vesikuplan sisässä. Hän ei ollut nähnyt mitään, hän oli tanssinut vaistomaisesti sekaantuen usein vuoroissa niinkuin sellainen, joka ei tunne tanssia. Eemi oli koettanut puhua jotain, mutta Martta ei ollut kuullut hänen puhettansa. Kun franseesin jälkeen istuttiin pieniin pöytiin, joutui hän Eemin ja muutamien muiden kanssa samaan pöytään ylähallissa. Hän liikkui, puhui ja söi niinkuin tunnoton; hän toivoi vain, että illallinen pian loppuisi, mutta se kesti kauvan, hänen mielestänsä koko ijankaikkisuuden…