— En tiedä, mutta ei nyt ole kysymys luvuista, — sanoi Urho ja nojasi uuniin, jossa puut paloivat. — Yksinkertaisesti, minä olen rakastunut, olen kosinut, ja nyt olen mennyt mies…
Albert vuoroin kalpeni ja punastui, kun Urho sanoi rauhallisesti: rakastunut, kosinut, ja kun hän sanoi viimeisen ajatuksen, pääsi häneltä vastustamaton, syvä huokaus. Urho luuli hänen osanotosta huokaavan ja samasta syystä niin muotoansa muuttavan. He olivat kauvan ääneti. Vihdoin Urho kysyi:
— Mitä sinä sanot?
— Minä?
— Niin, sinä, tiedäthän kait kenestä on kysymys?
— Miksipä en sitä tietäisi, sillä olenhan minä sen huomannut jo ensi hetkestä ja olenhan minä siitä osani kärsinyt.
— Kärsinyt?
— Niin, kuinka minä sen nyt sinulle sanoisin, minä huomasin surukseni heti ensi hetkestä, että sinä rakastuisit Ebbaan. Niin, sinähän olit rakastunut häneen jo ennen kuin edes tunsit häntä, muistanhan minä sinun innostuksesi hänen runoihinsa. Ja sitten se alkoi aivan tavalliseen tapaan, ja minä olin usein huolissani sinun puolestasi, sillä minä luulin, että sinä kerran tulisit onnettomaksi niinkuin minäkin olen.
— Sinäkin?
— Nyt minä voin sinulle tunnustaa, kun kilpailu on päättynyt.