Kuolema… häntä värisytti sittenkin.
Elämä… silmien ohi kiitivät Ebban ja Albertin kuvat rinnakkain, ja hän yksin tuli jälessä. Hän sulki silmänsä ja istui kauvan liikkumatonna. Ovelle koputettiin. Martta säpsähti ja heitti pistolin pöytälaatikkoon.
— Pöytä on katettu, — sanoi palvelijatar ja sulki taas oven.
XIII
— Koko minun olemukseni on hajoamistilassa, — sanoi Urho Koskula maisteri Hagenille, kun tämä hänen kutsustaan astui hänen huoneeseensa.
— Eihän nyt toki, sinähän olit niin hyvällä alulla, laudaatturitenttisihän sujui loistavasti, et kai sinä nyt vain aijo heittää kirvestäsi järveen, vai oletko saanut reput? — kysyi Albert istuutuen Urhon osoittamaan nojatuoliin.
— Ah, rakas ystävä, jos enää saan kutsua sinua sillä nimellä. Minulle on tapahtunut jotain paljoa pahempaa kuin reput.
— Mitä herran nimessä, kerro?
— Ikaroksen tavoin minä lensin liian lähelle aurinkoa; silmäni sokaistuivat sen häikäisevästä loisteesta, vahasiipeni sulivat, ja minä putosin mereen, josta en enää voi uida maihin.
— Siis haaksirikkoinen, mutta todenteolla, minä en ymmärrä sanaakaan sinun puheestasi. Oletko päättänyt kokonaan lopettaa lukusi?