Martta hengitti helpommin, vaara oli ohi. Jos Ebba olisi huomannut hänet, olisi hänen ollut vaikeata antaa mitään järjellistä selitystä siellä oloonsa. Hän kuunteli hetkisen henkeänsä pidättäen, hän kuuli kuinka Ebban askeleet etenivät ja kuinka Ebba palasi huoneeseensa. Silmänräpäyksessä oli hänkin ovella ja palasi hengästyneenä omaan huoneeseensa.
Hänen kädessään oli pieni, musta browning-pistoli. Kuinka se tuntui viileältä ja virkistävältä hänen kuumassa kädessänsä. Hän tarkasteli sitä huolellisesti ja varovaisesti ja huomasi, että siinä oli seitsemän panosta. Hän tunsi hyvin sen ampuma-aseen ja osasi käyttää sitä, sillä kesällä he olivat harjoitelleet sillä maaliinampumista, kun Albert oli ollut heidän maatilallaan.
— Kuolemanavain, — ajatteli hän ja piteli sitä kädessään. Hän asetti sen kylmän suun ohimoansa vasten, sulki silmänsä ja ajatteli: — vain yksi liipaisu ja kaikki olisi lopussa.
Lopussa? Kuka sen tiesi, kuka takasi hänelle, että sitten alkaisi parempi olotila? Tästä elämästä hän tiesi mitä se oli, tiesi sen olevan tuskaa, mutta hänellä ei ollut varmaa käsitystä mitkä tuskat saattoivat häntä toisaalla odottaa ja mitä mahdollisuuksia hänellä oli siellä tuntea tuskaa. Ehkä hänen tuntemiskykynsä siellä vain suurenisi, jos sielu kerran oli kuolematon.
Pelkäsikö hän kuolemaa?
Ei, ei siinä ollut mitään pelättävää. Jo monasti ennen hän oli ajatellut näitä asioita, ja aina oli hänelle jäänyt kaksi vaihtoehtoa. Joko elämä ei ollut muuta kuin lyhyt välitila, ja silloin ei kuolema ollutkaan kaiken loppu, vaan seurasi sitä uudet tulevaisuudet, taikka, jos tietoisuus kuolemassa katosi, ei sielulla myöskään ollut kykyä tuntea tai tehdä mitään havaintoja, ja silloinhan oli pelko aivan aiheeton. Mutta hän rakasti elämää kaikesta huolimatta eläimellisellä kiintymyksellä, vaistomaisella ja rajattomalla elämänrakkaudella. Hän oli toisinaan varastanut itsellensä hetkilento-onnea ja hetken iloja eikä hän tahtonut niistä hetkistä vieläkään luopua. Nuoruus ja koko luonto nousivat kuoleman ajatusta vastaan…
Mutta jotain oli tehtävä, jotain ratkaisevaa, sillä se ajatus oli hänessä kypsynyt ja pysyi hänessä tylsäjärkisen itsepintaisuudella. Hän ei jaksanut enää kestää tätä tuskaa, joka vei häneltä kaikki hänen voimansa ja elämänhalunsa…
Samassa muistui hänen mieleensä Ebba, joka oli yrittänyt tulla Albertin huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun hän oli saanut ampuma-aseen käteensä. — Ebba, eikö juuri hän ollut kaikkien hänen kärsimyksiensä ja onnettomuuksiensa syy? Ebba, eikö juuri hän, hänen armas sisarensa, ollut se olento, joka kylvi hänen tiellensä katkeruuden polttavia kukkia… Ajatusten tulva paisui rajuksi ja pyörryttäväksi, kun hän taas alkoi muistella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ebba oli hänelle tuottanut. Ebba oli riistänyt häneltä Albertinkin rakkauden…
Hän puristi lujasti kädessään olevaa asetta, tuntien samassa, että pieni haava hänen kädessänsä hiljaa jomotti ja kirveli, mutta se oli hänestä yhdentekevää, sillä hänen sydämensä kirveli paljoa kovemmin…
Hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi, että ei voinut ajatella enää ainuttakaan ajatusta loppuun, sillä toinen ajatus tunki toisen tieltään. Hänen poskensa hehkuivat, kylmät väreet ristelivät tuontuostakin pitkin hänen ruumistansa niinkuin kuumetaudissa.