Martta kulki kuumeenkaltaisessa tilassa tanssiaisten jälkeisinä päivinä. Hänellä ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jokainen veripisara hänen suonissansa poltti ja ikävöi hellyyttä ja rakkautta. Hän ei ollut voinut unhoittaa sitä hyljättyä, alentavaa tilaa, johonka Albert oli hänet jättänyt sinä kohtalokkaana iltana Aino Tuomisen asunnossa. Hän oli hillinnyt itseänsä ja esiintynyt niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka hänen verensä kuohui. Mutta nyt oli katkeruuden malja tanssiaisissa täyttynyt. Hän oli kuin sairas, ja mielipuolisuuden ensi idut tekivät työtä hänen rasittuneissa aivoissaan.
Hänen aivonsa kehräsivät yötä päivää vain yhtä ja samaa ajatusta. Mitä olisi tehtävä tämän häpeällisen tilan poistamiseksi? Hyljätyn häpeä oli polttanut kuin tulikuuma rauta hänen povessansa. Ja hän oli monasti itkenyt itsensä nukuksiin kuumassa lemmen kaipuussaan. Se mikä tunteessa ennen oli ollut hellyyttä ja rakkautta, muuttui nyt vähitellen raivoksi ja vihaksi.
Viha, viha, mikä suuri ja valtava tunne se olikaan. Sen hurma oli yhtä suuri ja juovuttava kuin koskaan rakkauden. Sen tuli oli hivuttavaa kuin lemmen ja se antoi elämälle yhtä suuren sisällön kuin koskaan rakkaus, mutta sen pyrkimyksenä ei ollut elämän rakentaminen eikä pysyttäminen, vaan se tahtoi kaiken hävittää ja olemattomaksi tehdä. Se sytytti mielikuvituksen lukemattomat soihdut niinkuin rakkaus, mutta niiden loimusta syntyi kaikki armotta tuhoava tulipalo, sillä vihan kipunat lensivät varmemmin päämaaliinsa kuin kaipauksen lempeät kyyhkyset…
Hän oli paljastanut oman onnettoman itsensä Albertille, jonka hänen intohimonsa oli valinnut tunteensa esineeksi. Mutta ei siinä kyllin, että hänelle oli tapahtunut naista kaikkein haavoittavin loukkaus. Albert ei ollut ymmärtänyt hänen suurta sielullistakaan onnettomuuttansa, ja se loukkasi häntä yhtä paljon, ellei enemmänkin, ja sai hänet tuntemaan koko suuren yksinäisyytensä kammottavan tyhjyyden.
Tuskaa, tuskaa oli hänen koko elämänsä ollut, ja sen sisällys oli ollut yksi ainoa tukahdutettu nyyhkytys. Hänen kohtalonsa maljaan oli tipahtanut jo hänen syntymässään pieni katkeruuden pisara, joka vuosien kuluessa oli kasvanut kipua ja tuskaa tuottaen niinkuin helmi kasvaa simpukan kuoressa ja vähitellen sulanut hänen elämänsä viiniin myrkyttäen sen kokonaan. Nyt tulvi malja yli äyräittensä ja oli kuohullaan sammuttaa hänen järkensä valon.
Hän oli tottunut suuriinkin loukkauksiin, mutta viime tanssiaisten loukkaus oli mennyt yli hänen voimiensa, sillä hän oli sairas, kuolemansairas… Hän oli katkeruudeksensa huomannut olevansa toista rotua kuin muut hänen lähimmässä ympäristössään. Hän ei kuulunut heihin, koskapa he kaikki häntä vieroivat, niinkuin valkoinen rotu vieroo mustaa. He myöntävät mustat kyllä ihmisiksi, mutta pitävät niitä ala-arvoisina ja halveksivat ja sortavat niitä kaikkialla. Musta oli hänkin sydämeltään ja sielultaan. Tumma kuin musta timantti, joka on syntynyt maan uumenissa suurimman paineen alla, ja tuska oli hionut hänet särmikkääksi…
Mitä hän oli tehnyt tullaksensa sellaiseksi kuin oli? Oliko hän itse itsensä luonut? Mitä voi eläin värillensä, mitä kasvi kukinnollensa? Martta tunsi itsenä viattomaksi omaan kohtaloonsa, ja siksi täytti katkeruus hänet koko pyörryttävällä voimallansa.
Hän oli nähnyt Albertin kirjoituspöydällä erään pienen mustan esineen, joka kiinnitti hänen huomiotansa, ja hän oli saanut halun vallata sen itsellensä. Albert ei ollut kotona, ja Martta päätti käydä tutkimassa hänen kirjoituspöytäänsä. Hän hiipi hiljaa Albertin oven taakse ja naputti ovelle; hän kuunteli hetkisen, ja kun vastausta ei kuulunut, aukaisi hän oven hiljaa ja pujahti sisälle. Huoneessa oli pimeä, sillä oli jo iltapäivä, mutta hän ei uskaltanut sytyttää sähköä, jotta ei kukaan huomaisi hänen siellä oloansa. Hän hiipi lattian poikki kirjoituspöydän luo ja hapuili siellä olevia esineitä. Hänen kätensä sattui johonkin terävään esineeseen, joka pisti häntä sormeen; hän oli kirkaista pelästyksestä ja tuskasta, mutta hillitsi itsensä, kun huomasi, että se olikin vain teräskynä, joka oli tunkeutunut hänen sormeensa. Hän veti sen pois ja alkoi edelleen pälpättävin sydämin kopeloida pöydällä. Vihdoin hänen kätensä osui kylmään esineeseen, jonka hän heti tunsi; kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hän sieppasi sen siitä ja kääntyi palataksensa ovelle, mutta samassa hän kuuli ovelta hiljaista koputusta.
Veri jähmettyi hänen suonissaan, — kukahan se mahtoi olla, ja mitä hän sanoisi selitykseksi siihen, että hän näin pimeässä liikkui Albertin huoneessa? Albert se ei voinut olla, koskapa hän naputti ovelle, ajatteli hän.
Kolkutus uudistui, ja samassa ovi aukeni, ja hallista tulvehtiva valo heitti leveän juovan oven vastaiselle seinälle. Hän näki selvästi siinä valossa, että Ebba pisti päänsä äkkiä ovesta sisälle, mutta nähtyänsä, että huone oli pimeä, vetäytyi heti pois ja sulki oven.