— Kohtalotoveri, — sanoi Martta tarjotessaan käsivartensa Urholle. Hän ei ymmärtänyt Martan viimeistä ajatusta, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän tunsi hermoillansa, että he ehkä molemmat olivat kohtalotovereita. Kun he tulivat alas saliin, oli tanssi täydessä käynnissä ja ehkä vilkkaampana kuin ennen. He tanssivat niinkuin yhteisestä sopimuksesta koko pitkän valssin, eikä Urho sinä iltana enää tanssinut kenenkään muun kanssa kuin Martan.
— Pidetään hauskaa nyt, kun on tanssiaiset, — sanoi Martta.
— Pidetään vaan, — vastasi Urho rauhallisesti.
Kello kolmen tienoissa loppuivat tanssiaiset. Professorin rouva oli jo aikaisemmin mennyt levolle. Myöskin Martta hävisi heti, kun vieraat olivat menneet.
— Hauskat tanssiaiset, eikö totta, — sanoi Albert Ebballe, joka istui uupuneena alahallissa. — Vahinko, että kynttilät täytyy sammuttaa, siitä tulee mieli aina niin haikeaksi.
— Niin, elettyä kait lienee laulu, jossa sanotaan:
»Kun kaikk' on vieraat pois, ja valot sammuneet, ken aavistaakaan vois ne monet kyyneleet, mi hiljaa vierineet on jälkeen tanssi-illan.»
— Ei kait sinulla ole syytä kyyneliin tämän illan jälkeen?
— Ken tietää, — sanoi Ebba ja poistui surullisesta nyökyttäen päätänsä ja toivottaen Albertille hyvää yötä.