— Tahdon todellakin olla teidän ystävänne, — sanoi Ebba ja ojensi Urholle kätensä, johonka hän tarttui kuin hukkuva haahden kaareen ja suuteli sitä intohimoisesti.
— Ystävä, eikö enemmän? — rukoili hän.
— Mahdotonta, ymmärrättehän te, me olemme niin erilaisia.
— Niin, mutta enkö minä voisi muuttua?
— Ihminen ei voi muuttua toiseksi kuin mikä hän on. — Alhaalta kuului valssin säveliä. — Minun on kait mentävä tuonne alas, — sanoi Ebba ja tarjosi vielä kerran kätensä Urholle…
Hän lienee istunut siinä kauvan, kun huoneeseen astui joku hänen selkänsä takana olevasta ovesta. Hän heräsi ajatuksistansa vasta sitten kun häntä lyötiin viuhkalla hartioille.
— Te täällä, herra Koskula, — sanoi Martta hämmästyneenä.
— Tulin hiukan tänne vilvoittelemaan, — sanoi Urho vältellen Martan katsetta.
— Häiritsenkö minä teitä, jos pyydän teitä valssiin, sillä nyt on naisten valssi?
— Kiitän teitä sydämestäni siitä, että tulitte minua häiritsemään yksinäisyydessäni. Olisin ehkä muuten unhoittunut tänne liian pitkäksi aikaa, — sanoi Urho teeskennellen iloista.