XIV
Nyt se oli hänelle selvinnyt. Jonkun heistä täytyi poistua…
Martta kulki levottomana ja hermostuneena professori Hagenin suuressa huoneistossa. Hän istahti hetkiseksi professorin suureen kirjastohuoneeseen, jossa paitsi suuria mahonkisia kirjahyllyjä oli paljon varsinkin alankomaalaisia maalauksia ja muutamia vanhoja veistokuvia. Hän sieppasi pöydältä erään ulkomaalaisen taidejulkaisun ja selaili sitä hajamielisenä. Hänen silmänsä osui sattumalta erääseen kuvaan, joka esitti Sodoman Pyhää Sebastiania.
— Kas, tuossahan nyt on sitä Albertin julmuuden kauneutta, — ajatteli hän ilkeästi katsellen kuvaa. — Nyt minäkin alan ymmärtää hänen estetiikkaansa ja tahdon sovelluttaa sitä elävään elämään, sillä tieto ilman käytäntöä on kuollut omaisuus. — Hän ajatteli aivan rauhallisesti ja kylmästi.
Samassa hän kuuli alhaalta hallista liikettä ja ovenkäyntiä. Veri lensi heti hänen sydämeensä, ja sydän tykytti kiihtyneesti. Hänen korvissansa humisi, ajatukset eivät kulkeneet, hän joutui mielipuolisuuden rajalle. Äkkiä hän heitti lehden luotaan ja juoksi ylähalliin, mutta sinne tultuansa hän huomasi pettymykseksensä, että liikkuja ei ollutkaan se, jota hän odotti; täti vain lähti ulos ajelulle.
Martta meni yläsaliin ja alkoi soittaa pianoa, mutta sitten hän läimähytti pianonkannen kiinni niin rajusti, että koko piano hymisi, ja juoksi alakertaan, jossa suuressa salissa oli kovaääninen flyygeli. Hän alkoi soittaa ikäänkuin raivostuneena »Orage» nimistä meluavaa kappaletta. Hän hakkasi koskettimia niin, että flyygeli vapisi, ja sai todella ukkosen pauhun kuuluville. Soitto kaikui hirvittävänä meluna sekä suuressa salissa että avarassa hallissa. Työhuoneessaan istuva professori lähetti palvelijan sanomaan Martalle, että hän ei saisi soittaa niin rajusti, mutta Martta soitti kiellosta huolimatta kappaleen loppuun ja purskahti sitten äänekkääseen itkuun.
— Mikä neidin on, onko neiti sairas? — kysyi palvelijatar osaaottavasti, mutta Martta ei vastannut mitään, itki vain. Hän itki kauvan ja rajusti. Kun palvelijatar oli jättänyt hänet yksin, kaivoi hän povestansa pistolin ja tarkasteli sen lukkoa. Sitten hän asetti sen flyygelin kannelle ja alkoi soittaa vienoa, surunvoittoista romanssia, mutta pitkälle ei hän päässyt soitossaan, sillä itkunpuuska valtasi hänet taas.
Palvelijatar oli käynyt ilmoittamassa Ebballe, että Martta oli sairas, ja Ebba tulikin alas saliin. Samassa heitti Martta nenäliinansa pistolin päälle ja ponnahti seisomaan.
— Mitä sinä haet täältä? — huusi hän raivostuneena.
— En mitään, tulin vain katsomaan, oletko sinä pahastikin sairas, — sanoi Ebba nöyrästi ja hämmästyneenä Martan raivosta.