— Mene tiehesi täältä, älä kiusaa Jumalaa! — huusi Martta ja hapuili selkänsä takana flyygelin päällä olevaa asetta.
— Jumalaa? Mikä sinun on, oletko sinä mieletön?
— Mieletön, olen, olen, varo itseäsi, viaton karitsa, —Martta sieppasi pistolin ja uhkasi sillä, — älä kiusaa minua, ulos täältä…
Ebba pelästyi kauheasti ja pakeni huutaen ylös professorin luo apua hakemaan.
Martta oli niin kiihdyksissä, ettei tiennyt mitä teki ja mitä puhui. Mutta samassa hän kuuli kuinka alaovi kävi. Hän tarkisti kuuloansa ja juoksi yläkertaan sekä asettui erään suurta palmua kannattavan pylvään taakse. Hänen aivonsa eivät ajatelleet mitään, ja sydän löi niin rajusti, että olisi luullut hänen ohimosuoniensa halkeavan.
Albert oli riisunut päällysnuttunsa ja alkoi nousta toiseen kerrokseen.
Samassa hän huomasi Martan hameen, joka näkyi pylvään takaa.
— Älä koetakaan peloittaa, en minä säiky tuollaisia mörköjä, — sanoi hän nauraen, mutta samassa Martta syöksyi esiin, kuului kaksi kovaa pamahdusta ja Albertin kirkaisu. Albert horjahti taaksepäin ja vieri alas portaita.
Samassa silmänräpäyksessä professori syöksyi Ebban seuraamana halliin.
Martta seisoi liikkumatonna tuijottaen verissään makaavaa Albertia.
Pistoli oli pudonnut hänen kädestään.
— Albert! — kirkaisi professori ja riensi alas rappusia poikansa luo. — Ebba, soita heti tohtori Vikmannille, hyvä Jumala, mikä se numero nyt onkaan, kas kun minä en sitä nyt muista, se on… se on… 7061, 7061 heti, heti, — änkytti hän kalmankalpeana. Ebba riensi puhelimeen, ja professori kantoi Albertin kahden palvelijan avustamana yläkertaan Albertin omaan huoneeseen.
— Pitäkää silmällä tuota mielipuolta, — sanoi hän ankaralla äänellä eräälle palvelijalle osoittaen Marttaa. Martta seisoi liikkumatta tuijottaen niinkuin mielipuoli Albertia, jonka kasvot olivat liidunvalkeat ja josta kantaessa valui portaisiin pitkä, punainen verijuova. Sitten hän pyörtyi…