— Niin juuri, kiittämättömyyttä se on…
XV
Kolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä kulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut maksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun, eivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun maisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.
Kolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin käyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut mitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.
Kolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi oli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi. Hänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa, teattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui mahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla, jonka alla hiilet vielä kytivät.
Hän oli pyytänyt Albertia puhelimeen, mutta sieltä oli vastattu, että hän on sairas. Sitten oli hän pyrkinyt Albertin puheille, mutta silloin oli sanottu, että lääkärin määräyksen mukaan ei kukaan voinut päästä sairaan puheille. Kauvan tiedusteltuaan hän oli vihdon saanut tietää, että Albert oli sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen.
Hänen olisi välttämättä pitänyt tavata Albertia, sillä hänen varansa alkoivat taas olla niin vähissä, että puuttui miltei jokapäiväinen ravinto. Albert oli ollut hänen ainoa ystävänsä, joka oli voinut auttaa häntä rahahuolien tullessa liian uhkaaviksi. Nyt oli mahdotonta tavata häntä. Mielellänsä hän olisi lähettänyt Albertille edes jonkun kukkasen, mutta rahaton kun oli, jäi sekin ajatus täyttämättä.
Hän oli käynyt ahkerasti osakuntakokouksissa, ei osakuntaharrastuksesta, vaan mahdollisesti tavataksensa siellä Ebban. Mutta Ebba ei ollut kertaakaan näyttäytynyt osakunnassa tai muissa kokouksissa siitä asti kun Albert oli sairastunut.
Oli kuin vieteri Urhon sydämessä olisi katkennut. Kaikki entiset hyvät päätökset olivat rauenneet tyhjiksi, usko omiin lukuihin, joka viime kuukausina oli palannut ja saanut hänet menestyksellisesti sekä lukemaan että suorittamaan tenttejäkin, oli nyt kokonaan hävinnyt. Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin hänen kaunis unelmansa oli muuttunut sydäntäsärkeväksi todellisuudeksi, oli hän koettanut hukuttaa itsensä työhön. Hän oli lukenut yötä päivää, sillä toinen laudaatturitentti oli ovella, mutta oli kuin hän olisi menettänyt muistinsa, hän oli tullut tavattoman hajamieliseksi. Hän saattoi istua tuntikausia nojatuolissansa avoin kirja sylissä, mutta ajatukset olivatkin liidelleet omia teitänsä kaukana niistä asioista, joista kirjassa puhuttiin. Kauhukseen hän huomasi, että aktiivisuus oli hänestä hävinnyt ja että hänen taipumuksensa miettiä menneisyyttä ja yleensä elämän arvoja oli huomattavasti kehittynyt. Hänestä oli tullut ajattelija. Hän koetti pakoittaa itseänsä, sillä hänellä oli selvä tunto siitä, että jos hän nyt epäonnistuisi tentissänsä, olisivat hänen lukunsa ainiaaksi lopussa, ja hän ymmärsi mikä merkitys sillä tulisi olemaan hänen myöhäisempään elämäänsä nähden.
Hänellä oli ollut terveet ja vahvat hermot, vaikka hän olikin niitä kaikella tavalla kiusannut ja kuluttanut. Niinä vaikeina alkuaikoina, jolloin herkkä omatunto oli soimannut häntä laiminlyödyistä luvuista, oli kaikki unhonvaippaan käärivä uni kuitenkin aina lopuksi vapauttanut hänet edes hetkiseksi tuskallisista ajatuksista. Mutta nyt oli siinäkin suhteessa tapahtunut muutos. Uni pakeni hänen silmiänsä, ja hän sai epätoivoisten ajatustensa ristiaallokossa heittelehtiä vuoteellansa monta pitkää, unetonta yötä.