Tuo sama kammottava kysymys: — mitä hänestä tulee ja mihinkä tämä kaikki loppuu —, heräsi yhä uudestaan ja uudestaan koko kaameudessaan. Epämieluisat, mitä moninaisimmat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohi. Milloin hän kuvitteli, että oli jo suorittanut kaikki suuret tentit, puuttui vain yksi pieni approbaatturi, ja aikaa ei ollut kuin pari viikkoa, mutta silloin taittoi hän vahingossa jalkansa, sai ankaran kuumeen ja sai maata vuoteessaan kolme kuukautta, jolloin kaikki tentit vanhenivat ja hän sai aloittaa alusta. Taikka hän kuvitteli olevansa tentissä suuren joukon kanssa, joista kaikki olivat osakunnan nuorimpia jäseniä; hän ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen ja joutui nuorempien naurun ja pilkan esineeksi. Kun hän kuvitteli näitä, valui kylmä hiki pitkin hänen ruumistansa.

Toisinaan oli hän taas ilman aihetta mitä valoisimmalla mielellä ja kuvitteli, että hän kuukaudessa suorittaa koko tutkintopahasen ja saa vielä palkinnon laudaatturikirjoituksestaan. Mutta kun hän sitten muisti, että se vielä oli kirjoittamatta, valtasi hänet sellainen hätä ja kauhu, että hän kuvitteli itsemurhan ainoaksi pelastukseksi häpeästänsä. Mutta kylminä voimanhetkinä hän piti itseänsä lapsellisena ja naurettavana olentona, sillä eihän se nyt ollut mikään häpeä, jos hän ei saisikaan tutkintoansa suoritetuksi, hänen kaltaisiaan oli lukemattomia. Mutta näitä voimanhetkiä oli vain niin harvoin, ja unettomia öitä oli liian usein, ja milloin uni vapauttavana saapui hänen luoksensa, oli hänen leponsa epämiellyttävien unennäköjen rasittamaa.

Sellaisten öiden jälkeen olivat hänen hermonsa entistä enemmän epäkunnossa, ja kun tenttipäivä koitti, oli hän täydellisesti mahdoton mihinkään järjelliseen ajatteluun. Astuessaan professorin eteen löi hänen sydämensä niin rajusti, että hän luuli sen pakahtuvan.

Hän ei ollut koskaan erityisemmin ihaillut noita vanhoihin kaavoihin piintyneitä professoreja, eikä hänen kunnioituksensakaan ollut ehdoton, puhumattakaan siitä, että hän olisi heitä pelännyt. Mutta nyt kun professori teki hänelle ensimäisen kysymyksen, joutui hän niin ymmällensä, että ei voinut vastata mitään asiasta, johonka jokainen järkevä ihminen olisi voinut lukemattakin vastata. Vaitiolo otaksuttiin tietämättömyydeksi, ja professori teki toisen kysymyksen, joka oli entistä helpompi. Mutta hän oli nyt sellaisessa mielentilassa, että ajatukset salpautuivat voimakkaan veritulvan kanssa aivoihin. Professori oli hyväntahtoinen mies ja teki vielä muutamia kysymyksiä, mutta kun tulokset olivat samat, hymyili hän ivallisesti, niin ainakin Urhosta tuntui, ja sanoi rauhallisesti, miltei ystävällisesti: — Kyllä kait se on parasta, että herra Koskula tulee joskus toiste takaisin. — Sanoi ja meni.

Kun Urho oli tullut ulos Yliopiston rappusille ja kylmä ilma kosketti hänen kasvojansa, heräsi hän kuin pahasta unesta. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta mitenkä kaikki oli käynyt. Sen hän muisti, että suuta kuivasi koko ajan vallan hirvittävästi, ja kuiva se nytkin oli. Hänen täytyi saada jotain juotavaa. Olisi mennyt ravintolaan juomaan pullon olutta, jolla jano olisi lähtenyt, mutta hänellä ei ollut rahoja. Hän alkoi kävellä pitkin Aleksanterinkatua ylioppilastalolle päin. Kylmä viima löi hänen ohueen, tärkättyyn irtorintaansa, joka oli tekevinään tärkkipaidan virkaa. Urho nosti päällysnuttunsa kauluksen pystyyn, sillä hän huomasi, että hän kulki frakkiin puettuna ja että jokainen vastaantulija saattoi arvata hänen tulevan tentistä. Pitkälle ei hän ollutkaan ehtinyt, kun vastaan tuli Jukka Tavela.

— Terve, terve, kas sinuakin näkee taas pitkästä aikaa ja oikein frakissa. No onneksi olkoon! — Urho oli niin yllätetty ja hämmästy nyt, että hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Jukka jatkoi:

— No, tietysti me nyt menemme tenttiviftille?

Urho ei tiennyt mitä vastata, mutta sitten hän keksi samassa silmänräpäyksessä, että antaa Jukan luulla mitä luulee. Pieni vifti ei todellakaan tekisi pahaa näin murheeseen. Ääneen hän sanoi:

— Pitäisihän sitä mennä, mutta minä olen niin huonoissa varoissa ettei oikein kannattaisi.

— Ole huoletta, minulla on kyllä, onnistuin juuri vippaamaan satalappusen ja sitäpaitsi olen minä sekä hyvällä että huonolla tuulella yhtaikaa. Olen näet saanut jokseenkin kunnollisen paikan Turussa eräässä sanomalehdessä, vaikkei siitä vielä pidä puhua, virkaanastuminen näet tapahtuu vasta jonkun ajan kuluttua. Ja siitä toisesta, siitä harmin asiasta puhun sinulle, jahka päästään johonkin sisälle. Mennään vaikkapa »Keskipisteeseen», mitä arvelet?