— Se minua vain voi niin harmittaa tässä, — sanoi hän, — että se Martta rupeaa nyt leikkimään sellaista enkeliä.
— Minkälaista enkeliä?
— Hän on muka tullut uskovaiseksi. Mutta kaikkea se tuuliviiri koettaakin. Ei siitä tule mitään, sillä sellaisille se on tuiki mahdotonta.
— Minkälaisille?
— Kyllä sinä tiedät mitä maata Martta oli. Hänen on mahdoton parantua, sillä hän on huonoa rotua.
— Huonoa rotua, — toisti Urho väsyneesti. Hän oli juonut innokkaasti
keskustelun aikana, sillä hänen ruumiinsa ikäänkuin kaipasi alkoholia.
Nyt alkoi hänestä tuntua hiukan helpommalta, hän unohti tenttinsä,
Ebban ja kaikki muut katkerat asiat.
— Huonoa rotua, sanon minä, — kertasi Jukka humalaisen tylsäjärkisyydellä.
Kello läheni yhtä, poismenon hetki oli käsissä. Jukka maksoi laskun, joka muistutti Falstaffin laskua, sillä siinä velottiin ruuasta vain muutamalla markalla, mutta juomasta sitä enemmän. Kadulle tultua Jukka sekaantui pian muiden kapakoista tulevien kanssa keskustelemaan, ja Urho käytti tilaisuutta hyväksensä lähtien yksin, jonkun verran huojuen, kotiansa kohden.
XVI
Kuukausia on kulunut.