* * * * *
Ebba kaatuu pyörtyneenä lattialle.
Sairas heräsi jysähdyksestä. Hän varjosti käsillänsä silmiänsä, sillä liian voimakkaana tunkeutui maaliskuun aurinko hänen huoneeseensa. Aluksi ei hän nähnyt mitään eikä tajunnut mitä oli tapahtunut; sitten hän huomasi lattialla makaavan serkkunsa ja soitti heti sähkökelloa.
Sairaanhoitajatar tuli sisälle ja löysi Ebban lattialta pyörtyneenä. Mahdollisimman pienellä melulla hänet kannettiin huoneeseensa, jossa hän pian virkosi.
— Neiti tarvitsee hiukan lepoa ja unta, — sanoi sairaanhoitajatar, — te ette ole tottunut valvomiseen.
— Eihän hän ole kuollut? — kysyi Ebba raukeana.
— Ei, olkaa aivan rauhallinen, hänhän on jo paranemaan päin ja tänäänkin paljoa virkeämpi kuin eilen. Kuinka te voitte luulla sellaista?
— Muuten vaan. Kuulkaa, sisar, laskekaa se uudin alas. Ei ole hyvä, että sairaan huoneeseen tulee niin paljon valoa…
XVII
Vielä kerran onni oli ollut myötäinen Urho Koskulalle. Hän oli onnistunut saamaan eräästä maaseutupankista pienen lainan, jonka avulla saattoi »jatkaa opintojansa».