Mutta ne opinnot olivat samansuuntaisia kuin ensi vuosina. Kirjoja ei hän enää lukenut, hän oppi elämää…
Sen viimeisen, epäonnistuneen tentin jälkeen hän oli täydellisesti herännyt näkemään oman kurjuutensa. Hän ei enää tahtonut pettää itseänsä turhilla kuvitteluilla ja väärillä toiveilla. Hän myönsi, että opintonsa olivat nyt päättyneet ja että hän oli tehnyt auttamattoman haaksirikon. Suuren tuskan ja epätoivon jälkeen oli hän vihdoinkin alistunut kohtaloonsa. Lamautunut tahto, nuoruus ja heikosti palava kunnianhimo olivat vielä kerran tehneet yhteisrynnäkön hänen mielikuvissaan. Mutta samoin kuin ruumiillisen kivun tuntemisella on rajansa, oli hänen sielullinenkin herkkyytensä hetkiseksi turtunut ja lamaantunut. Hän myönsi olevansa oman luonteensa ja suuren kaupungin uhri. Eikä syy kuitenkaan ollut yksinomaan hänessä tai kaupungissa, vaan se aiheutui kohtalosta, joka oli antanut hänenkin syntyä huonon rodun jälkeläisenä.
Löydettyänsä tämän verrattain heikon selityksen onnettomuudelleen hän oli ikäänkuin nukahtanut jonkinlaiseen toimettomuuden ja tylsyyden tilaan. Hän ei tahtonut mitään, ei tehnyt mitään eikä toivonut mitään. Kärsi vain niinkuin sairas kärsii huumaavan aineen vaikutuksen heikkenemishetkellä, voimattomana, osaksi tietoisena, osaksi tiedotonna. Hän käsitti, että tämän lukukauden jälkeen hänen opintonsa päättyivät tässä hänelle rakkaaksi käyneessä kaupungissa, sentähden hän tahtoi nauttia oikein ja järjestelmällisesti kaikesta siitä, mitä kaupunki saattoi hänelle vielä tarjota. Nauttia niin kauvan kuin siihen vielä oli tilaisuutta ja rahoja.
Hän istui mielellänsä ravintoloissa ja piti esitelmiä nuoremmille civiksille, joidenka pöytiin hän usein kutsumatta tunkeutui ja jotka saivat kunnian maksaa hänen puolestansa, sillä hän tahtoi mikäli mahdollista säästääkin varoja ja siten pitkittää mahdollisimman kauvan kaupungissa-oloansa. Hänen puhujalahjansa pääsivät taas täysiin oikeuksiinsa, kun hän kapakkafilosofina sai pienille seuroille esittää ajatuksiansa ja kokemuksiansa. Hän selitti nuorille missä vika oli kaikkeen siihen puolinaisuuteen, joka ilmeni koko meidän yhteiskuntaelämässämme.
Sosialismi oli vienyt meiltä lapsen uskon, mutta mitään uutta uskontoa se ei ollut voinut antaa tilalle. Näin ollen vallitsee maassa uskottomuus eli tila, jossa jokainen saa uskoa mihinkä tahtoo. Kuitenkin hän tahtoi antaa sosialismille tunnustustakin. Papit olivat opettaneet kansaa vain lukemaan, mutta sosialismi oli opettanut ihmisiä myöskin ymmärtämään mitä he lukivat. Kaikki ei ollutkaan enää järjetöntä ulkolukua.
Mitään kansallista innostusta ei hänen mielestään ollut, sentähden että kilpailu oli tullut elämän kaikilla aloilla niin suureksi, että jokaisen täytyi ajaa vain persoonallisia etujansa, jos mieli pysyä pystyssä ja päästä eteenpäin. Epäitsekkäitä esitaistelijoita ei enää syntynyt Ne, jotka aikaisemmin olivat päässeet valta-asemiin, istuivat tyytyväisinä lihapatojensa ääressä ja päivittelivät korkeintaan sitä, että eivät voineet entiseen hyvään tapaan taata lapsillensa samoja hyviä paikkoja, sillä tuo aristokraattinen systeemi näytti jo miltei yli aikansa eläneeltä.
Puolueiden johtajilla ja vaikutusvaltaisilla vanhuksilla ei ollut mitään sanottavaa. Ainakin he vaikenivat ajan kysymyksissä ja saiturien lailla tahtoivat viedä mukanansa hautaan »Suomen aamuajan» luojilta saamansa perinnön. He tunsivat oman köyhyytensä, he olivat kerran omassa nuoruudessaan saaneet johtajiltansa innostuksensa ja ne työaseet, ne aatteet, joilla he olivat raivanneet itsellensä aseman ja toimialan elämässä. Mitään samanlaista innostusta tai aatteita ei heillä ollut lahjoittaa nuorisolle, ja siksi he vaikenivat syyttäen, ettei nykyajan nuorisolla ollut ihanteita ja ettei se välitä vanhempien neuvoista, vaan maleksii omassa velttoudessaan peläten työtä ja uhrauksia, neuvoista, joita koskaan ei oltu annettu. Työtä tehtiin ja paljonkin, vaikka se ei nyt enää vienytkään heti parhaille virkapaikoille…
Mutta parhaiten hän viihtyi lempiaineessaan, kulttuurissa ja sivistyksessä. Hän oli vihdoinkin saanut nuo käsitteet itsellensä selviksi. Hän myönsi, että tässä maassa ei ollut kovinkaan paljon kulttuuria. Se mikä sitä oli, oli pääasiallisesti jälkikaikua ruotsalaisesta yläluokkakulttuurista. Varsinaista kansan kulttuuria ei hän myöntänyt olevan muuta kuin uskonnollisella alalla, ja sekin oli pääasiallisesti Pohjanmaalla. Siksipä siellä sosialismikin vähimmin oli voinut menestyä, koskapa kansassa oli vakavuutta, joka perustui vuosisatojen vakaumuksiin ja kokemuksiin. Siellä ei lähdettykään juoksemaan ensimäisen huutajan jäljessä.
Hän tiesi kertoa nuoremmille, että meidän maamme lähetti opinahjoille suhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa, ja siitä johtui myöskin sivistystason äkkinäinen aleneminen. Siitä myöskin oli seurauksena se surullinen tosiasia, että niin paljon nuoria sortui pääkaupungissa pyrkiessään sivistyksestä osallisiksi, sillä olihan luonnollista, että moisessa laumassa täytyi olla paljon heikkojakin aineksia.
Kodit olivat liian vähän avoinna näille maaseudulta tulleille nuorille. He olivat kodittomia ja joutuivat huvituksista rikkaan kaupungin hukuttaviin pyörteisiin. Hän tunsi köyhiä, kunnollisia sekä tyttöjä että poikia, jotka asuivat niin huonosti, että eivät voineet lukea kotonansa, vaan täytyi heidän päivästä toiseen lueskella ahtaissa seminaarikirjastoissa, joissa usein oli tungokseen saakka väkeä. Ruoka-aikoina he viivyttelivät ylioppilasruokaloissa ja illat osakunnassa tai kahviloissa. Rajummat luonteet eivät tyytyneet tähän, vaan etsivät kalliita ravintoloita. Eivät kaikki, jotka kapakoissa istuivat, rakastaneet väkijuomia, mutta siellä he tapasivat toverinsa, siellä oli valoisaa ja kaunista ja siellä sydämet olivat avoinna, ja sitä nuoriso rakasti. Luokkajakoa ei ylioppilaspiireissä ollut; köyhä maalaisylioppilas tuhlasi usein yhtä paljon kuin varakkaan kodin perijä. Mutta köyhät eivät sitä lopullisesti kestäneet, vaan kompastuivat omiin velkoihinsa ja häipyivät siipirikkoina maaseudulle.