Oli ylioppilaita, jotka aina, milloin olivat vapaita työstänsä, seurustelivat yksinomaan omassa osakuntahuoneistossaan, omaan heimoon kuuluvien toveriensa kanssa. Siitähän ei ollut mitään pahaa sanottavaa, mutta se oli kuitenkin liian yksipuolista, sillä he puhuivat yhä edelleenkin joka päivä omaa, kotiseutunsa murretta oppimatta edes sivistynyttä puhetapaa. Nyt, kun professorit, suuren oppilastulvan tähden, olivat pakoitettuja pitämään sekä vastaanottonsa että tenttinsä yliopistolla, sattui usein, että nuori ylioppilas, joka oli tullut tänne Helsinkiin oppimaan muutakin kuin vain tenttilukuja, ei ollut koskaan nähnytkään ainuttakaan sivistynyttä kotia. Mistä hän siis olisi oppinut tapoja, mitenkä häntä voitiin edes sanoa sivistyneeksi? Samanlaisena kuin hän oli tullutkin, hän palasi kotiseudullensa.

Hän myönsi, että hänellä persoonallisesti oli ollut harvinainen onni, mitä perhetuttavuuksiin tuli. Ja hän puhui toisinaan suurella lämmöllä ja ihastuksella myöskin eräästä professorista, joka oli kohdellut häntä rakkaudella, ohjannut neuvoilla ja koettanut kannustaa häntä eteenpäin. Tämä professori piti ihanteena läheisempää suhdetta oppilaan ja opettajan välillä. Hän olisi mielellänsä kutsunut oppilaitansa kotiinsa tutustuakseen heihin, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi heidän liian suuren lukumääränsä takia. Nyt, kun hän oli lannistunut ja lopullisesti epäonnistunut luvuissansa sekä luopunut niistä, hän saattoi vapaasti puhua eräistä opettajistaan mitä suurimmalla myötätunnolla, sillä nyt ei kukaan uskaltanut väittää, että hän etsi kenenkään vaikutusvaltaisen suosiota.

Vika kaikkeen tähän nurinkuriseen oli itse maamme oppikoulujärjestelmässä. Kaikki, liian monet, pyrkivät ylioppilaiksi, koskapa sitä arvoa katsottiin välttämättömäksi pohjasivistykseksi joka alalle. Nythän jo miltei täytyi rautatievirkamiehen, joka liimaili numerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait vaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin…

Tilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi kylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja sitä, joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli oma paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen kohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin vain yksi numero…

Aivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan enemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista. Hän tunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä, joidenka täytyi lisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään sivistykseen…

Täytyi, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti. Mutta mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin se ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi muuttaa liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä. Taipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa olemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan…

* * * * *

Ja päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä viimeisiä rahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän tuijotti kuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä ankaraa totuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan järjestelmällisesti. Ja tulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.

Usein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää. Hän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin ihastusta kaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se muuttui hänelle omaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen olemuksessa piili hänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän niin kipeästi kaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä ja näyttänyt suuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin ihmeellisen sydämen. Nyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta kaupunki oli vielä hänen lohduttajansa…

Katujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat tapahtumat kiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä ajatuksista… Elävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan paheentapaiseksi intohimoksi. Niissä hän saattoi istua tuntikausia kulkien toisesta elävienkuvien teatterista toiseen. Oli niin mukavaa istua tylsänä lämpimässä huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui niin rauhoittavalta kuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka kehräsi silmien eteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä elämänkohtalolta, onnea, onnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa tuskaa… Sattui usein, että hän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä tuolla valkoisella kohtaloiden liinalla väristen tapahtui. Hän vaipui suloiseen rauhaan ja nukuttavaan välinpitämättömyyteen. Väliin hän saattoi suorastaan raivostua, että valot sytytettiin ja meluava väliaika tuli herättäen hänet näkemään ympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.