— Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert hämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.
— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä lämpimässä.
— Niinkuin meidän rakkautemmekin, — sanoi Albert ja asetti Ebban käden onnesta ihastuneen äitinsä käteen. Suudeltuansa Ebbaa suuteli äiti vuoteella makaavaa poikaansakin ja jätti nuoret kahden…
XIX
Eräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt professori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli vahvasti turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen. Auto oli ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin kääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori Hageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla kukaan muu kuin Albert.
Tuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.
— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se luonnollistakin…
* * * * *
Saman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka »Keskipisteessä» ja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän tapasi meluavan joukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan äänekkäänä. Jukalla oli jokin nainen kainalossaan.
— Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen, jonka Urho tunsi Martta Hageniksi.