Albert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa niin, ja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:
— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin sinut kyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa häntä, mutta voimat eivät vielä riittäneet.
— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. — Hän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse sekä auttoi häntä istumaan.
— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi Albert ja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja jatkoi:
— Ebba, ulkona on jo kevät.
— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko niitä taas on ilmestynyt lisää?
— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun silmistäsi.
— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain et ole sitä huomannut, — nuhteli hän.
— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.
— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli kädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla.