— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.
— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.
— Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, — huokasi
Albert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.
— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän minun tietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin sanomattoman paljon näinä viime kuukausina.
— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken päästä
Albert sanoi:
— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle niin hyvä minun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista, kun sinä olet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule lähemmäksi ja anna kätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein kädestä. — Nämä viime sanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä äänellä, että Ebban oli vaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin vuoteen luo, istuutui sen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä Albertille.
Albert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.
— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen jokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen kuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa siihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.
— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä minun, niinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä uudestaan, ja silloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.
— Rakas, — kuiskasi hän.