— Martta on liittynyt pelastusarmeijaan, äiti kirjoitti minulle hiljan.
Hän kuuluu olevan kovin innostunut ja puuhaa aina heidän kokouksissaan.
— Niinkö? — sanoi Albert hymähtäen, — mutta koska Martta nyt ensi kerran mainitaan minun sairauteni aikana, niin kerro mitenkä hän on käyttäytynyt ja mitä hän ajattelee?
— Eihän kukaan ole tahtonut mainita hänestä mitään, ennenkuin sinä itse kysyisit, sillä onhan luonnollista, että sinun on vaikea antaa hänelle anteeksi. Hän on katunut tekoansa niinkuin ihminen voi katua ja sairastettuansa muutamia viikkoja löytänyt rauhan Jumalassa.
— Onko se mahdollista?
— On, totta se on. Ja nyt hän on liittynyt pelastusarmeijaan. Toivon, että hänen levoton luonteensa sieltä löytää sopivan toimialan.
— Minä epäilen, tokko hän menestyy sielläkään ajan pitkään.
— Kuinka niin?
— Hän on liiaksi sairas sielultansa, ei hän löydä rauhaa mistään.
— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän ampui sinua? — kysyi Ebba.
— En! — Syntyi taas äänettömyys.