— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.
He tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino Tuomisen kanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se näytti sangen hauskalta ja kodikkaalta.
Martta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.
— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteli
Urhon kanssa.
— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan jälkeen, — sanoi Urho ikäänkuin muistellen.
— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?
— En kuolemaksenikaan.
— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?
— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut kauvan minun korvissani, sillä minulle sanottiin se kerran uudestaankin, ja silloin se sana tuntui minusta niin tutulta.
— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.