— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa. — Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle kylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä ei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla muilla, jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään…
Tuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli rauhallisesti huoneessaan edestakaisin.
Se se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin köyhä — ajatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus, istua kököttää siellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa niiden typeriä kuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin kohojakaan ole, mutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki järjestänsä ja ne ovat huonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi tullut kitsaus…
Oli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs siitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä onnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä pojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume», mitä tyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki jäisivät maalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran nimessä kansa sitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän herrain lapset kelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja nostamaan, minkä senkin ne usein tekevät kasööriensa kautta…
Sitten hän pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvaansa siinä.
Jaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot naiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru helvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija maalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu… sitä saamarin rahaa. Jos rupeaisi tekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja jatkoi hymyillen kävelyään.
Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita hän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä, että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä. Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin härkä.
Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen. Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja… Äkkiä hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta puutetta… Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa paksuun tukkaansa…
Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty jättiläismunan muotoinen muhvi.
Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.