— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei ole.
— On sinulla, anna pois!
— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.
— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja veti hänet sohvaan viereensä istumaan.
— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire, minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt, minun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna nyt.
Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen, tummaan tukkaansa.
— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!
— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö. Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan…
Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen nenäliinaansa.
Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla sekä nuhdellen että pyytäen: