— Kulta!
— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin leipäni, — hän itki ääneen.
— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen, sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.
— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen! riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.
Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.
— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka hoitamiseen olin ne varannut.
Mutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.
— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja epäonnistut huomenna täydellisesti.
Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä.
Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.
— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta tylysti.