Kaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja aavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten kasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.
Ajurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden mukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet erään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään kuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään mukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen vieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi likasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät huvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille toiset rämeästi nauroivat.
Nytkin kertoi »ilopeura», kuinka hän edellisenä yönä oli »veivannut» erästä päihtynyttä herraa. Siinä annettiin kaikille ihmisille oikeita nimityksiä, sillä ajureille ei mikään eikä kukaan ole minkään arvoinen. He ovat kummallisesti paatuneita ihmisiä, jotka ankaran elämänkohtalon pakosta ovat joutuneet tähän halveksittuun toimeen, missä saavat nähdä mitä erilaisimpien ihmisten huonoja puolia. He tuntevatkin ihmisiä pääasiallisesti vain heidän varjopuoliltaan, sillä ajurilta eivät päihtyneet ihmiset useinkaan katso tarpeelliseksi salata myöhäisen hetken synnyttämiä pyyteitä. Häneltä kysytään vapaasti niinkuin lääkäriltä jos jonkinlaisia neuvoja. Ja päihtynyt kyydittävä saattaa jutella hänelle suun täydeltä roskaa, jokseenkin samoin kuin löylynlyömä kylpijä puhuu kylvettäjälleen turhaa… Siksipä heidän arvostelunsa ovatkin niin kylmän ankaria ja hävyttömiä.
Sulavasta lumesta muodostunut vesi valui katuränniä myöten kulmauksessa olevaan likakaivoon. Veden yksitoikkoinen lorina kuului tänä yönä hiljaiselta ja matalasointuiselta, josta Janne teki sen johtopäätöksen, että kaivossa oli tänä keväänä paljon vettä. Monina, lukemattomina öinä hän oli ajoa odotellessaan äänettömänä kuunnellut eri likakaivojen veden yksitoikkoista lorinaa, ja hänen korvansa olivat kehittyneet tarkoiksi arvioimaan, kuinka korkealla vesi kussakin viemärikaivossa oli.
Siellä kotona maalla oli heidän pihansa läpi juossut iloinen, kirkasvetinen puro, jonka partaalla hän oli vesimyllyjänsä käyttänyt, kaarnalaivojansa uittanut ja avojaloin maata lekotellut selällään nurmikolla katsellen keväisen taivaan rannattomaan sineen ja kuunnellen puron iloista lorinaa.
Vaikka näiden kaupungin likakaivojen vesi oli kaikkea muuta kuin kirkasta, palautti niiden helmeilevä solina kuitenkin hänen mieleensä armaat ajat siellä kotona maalla. Kauniina aurinkoiset niityt väikkyivät hänen mielessään, ja tummaa, korkeata harjua alakuloisesti kuvastava tyven järvenpinta ikäänkuin välkkyi hänen silmissänsä. Rintaan tuli niin raskas, tukahduttava tunne…
Kolme vuotta hän on harjoittanut tätä epämiellyttävää ammattia, mutta nyt hän sen jättää. Tänään on hänen viimeinen yönsä pika-ajurin rattailla. Hevosetkin ovat jo myydyt, samoin kaikki ajopelit ja valjaat. Ei hän enää viitsi eikä jaksa hoitaa tätä koiranvirkaa. Mieli valahtaa herkäksi, ja mitä moninaisimmat kuvat ja kokemukset kiitävät hänen sisäisen silmänsä ohi.
Monenlaisiin ihmisiin hän on tutustunut näinä kolmena vuotena. Hän on säännöllisesti ollut yöajossa, sillä ansio on useimmiten yöllä suurempi. Paljon hän on yöllä kyydinnyt päihtyneitä herroja ja huonoja naisia, vaikka onhan matkassa sentään ollut kunniallisiakin ihmisiä. Hän on tahtomattansa nähnyt ja kuullut niin paljon rumaa, että voimakas inhonlaine saa hänet muistellessakin vavahtamaan. Monenlaista kauppaa on hänen kanssaan hierottu ja hänelle on tehty mitä ihmeellisimpiä tarjouksia, joihin hän ei ole voinut suostua, ja paljon hän on saanut maksuista riidellä. Niin paljon on onnettomuutta ja niin paljon onnettomia ihmisiä maailmassa. Moni ihminen on vain tahtomattansa alkoholin vaikutuksen alaisena paljastanut hänelle kauan kätkössä olleen eläimen itsessänsä, olematta kenties silti kuitenkaan ehdottomasti huono ihminen. Tältä korkealta istuimelta hän on oppinut huomaamaan, kuinka monenlaisia onnettomia ihmisiä voi maan päällä elää…
Hän oli aina kadehtinut sivistyneitä ihmisiä, sillä hän oli kuvitellut, että sivistys tekee ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, mutta kuta enemmän hän heitä oli nähnyt, sitä enemmän hän oli alkanut ihmetellä, kuinka heidänkin joukossaan oli niin paljon onnettomia ja elämään tyytymättömiä. Vain tuollaistako se sittenkin oli, ajatteli hän usein tarkastellessaan heidän elämäänsä ja puheitansa. Ei näkynyt sivistyskään pelastavan ihmistä suurista suruista ja onnettomuuksista, — vaikka hänhän oli tutustunut heihin sittenkin liian yksipuolisesti, tietysti oli toisenlaisiakin sivistyneitä, jotka olivat onnellisia ja hyvinvoipia…
Ei, nyt hän jättää koko tämän ammatin, hän on väsynyt tähän yölliseen kaupantekoon ja tähän ainaiseen odottelemiseen. Kolme pitkää vuotta… Ja taas muistuu mieleen koti siellä maalla. Heillä oli ollut suuri säterirustholli, joka oli ollut heidän suvussansa jo monta mies polvea. Tila oli ollut arvokas ja elätti hyvin omistajansa perheineen, vaikkakin monet esi-isät, jotka kaikki olivat olleet yli kolme kyynärää pitkiä, olivatkin juoneet kovasti ajan tavan mukaan. Kerrottiinpa, että isoisän isä oli kuollut viinapannun ääreen, siihen aikaan kun vielä kotitarvepoltto oli sallittua, eikä isoisänkään kohtalo taitanut olla paljoa valoisampi…