Katuviemäri soi niin nukuttavasti. Hänen mieleensä muistui eräs kaunis jäänlähtö siellä kotitilalla kauniina, aurinkoisena huhtikuun iltana, kun jäät alkoivat liikkua heidän maatilansa läpi kulkevassa joessa. Joki oli tulvillaan. Kuului kaukaista ryskettä ja kohinaa. Janne lähti juoksemaan veljensä kanssa rantaan minkä kerkesi. Äiti kyllä kielsi ja varoitteli, mutta hänen huutonsa kaikui kuuroille korville…
Mikä ryske ja pauhu, kun hän hengästyneenä saapui rantaan. Kaikki jäät olivat liikkeessä, niiden vedensyömät reunat helisivät ja kimmeltelivät auringon paisteessa, kun ne kovaa vauhtia kiitivät eteenpäin. Toisinaan tulivat jäät suurina, raskaina lauttoina ja riensivät kovalla pauhulla ja melulla ohi tummien rantojen. Toisinaan tuli taas joku suuri, yksinäinen jäälohkare juhlallisen rauhallisesti niinkuin valkoinen jättiläisjoutsen, ja pienemmät jääpalaset tulivat keikkuen perässä sekavana jonona niinkuin vasta uimaan opettelevat vesilinnunpoikaset emonsa kintereillä.
Eräs verrattain suuri jäälautta oli tarttunut rannalla oleviin pajupensaisiin ja pysähtynyt. Janne ei voinut vastustaa haluansa auttaa sitä irti. Hän sieppasi käteensä puolilahon aidanseipään ja riensi irroittamaan jääteliä. Mutta kuinka hän siinä lie työntänyt ja ponnistellut, jäälautta lohkesi äkkiä rannasta, ja Janne putosi veteen. Joki oli sillä kohtaa syvä ja ulompana vuolas, ja vaikka hän osasikin jonkun verran uida, ei hän kuitenkaan jaksanut pienillä käsillänsä soutaa maihin. Virta veti häntä mukanaan, Hän huusi täyttä kurkkua, ja hätään rientänyt vanhempi veli pelasti hänet henkensä uhalla kylmästä kuolemasta. Kotia tultuaan hän sai muuten niin kiltiltä ja hellältä äidiltään kunnollisen selkäsaunan, ja silloin hän nyyhkyttäen päätti oppia hyväksi uimariksi, ettei tarvitsisi turvautua vesihädässä muiden apuun. Ja hän olikin toteuttanut päätöksensä, hän oli erinomainen uimari ja hyppääjä. Aina kun vain jouti, ui hän Ursininkallion uimahuoneella, jossa oli käynyt uimakoulua. Hän oli ottanut menestyksellä osaa uintikilpailuihin sekä esiintynyt hyppääjänä uimanäytöksissä.
Mutta muistelmissaan tulee Janne siihen surulliseen aikaan, jolloin isä joi alinomaa ja hoiti huonosti heidän maatilaansa. Vihdoin äidin ponnistuksista huolimatta myytiin heidän kaunis kotitalonsa, ja he muuttivat pieneen mäkitupaan erään leskivaimon luo, sillä isä lähti häpeissään Ameriikkaan. Ne olivat vaikeita aikoja nuo isän Ameriikassa-olon ajat. Äiti raatoi työssä aamusta iltaan. Hän oli etevä kutoja ja ansaitsi siten heidän niukan elatuksensa.
Janne muistaa vielä niinkuin eilisen päivän, kun hän veljensä kanssa palasi kansakoulusta kotiin ja äiti oli järjestänyt heille aterian avonaisen takan mustalle, peltipeitteiselle suulle. Ruokana oli tavallisuuden mukaan silavassa paistettuja perunoita, ja pienessä puukupissa oli maitoon laitettua suolalientä, jossa leipää liotettiin. Silloin hän sanoi, nirso kun oli, tyytymättömänä: »Minun sieluni suuttuu tähän huonoon ruokaan», ja äiti, joka oli hiljainen, uskonnollinen nainen, piti sitä lausetta kuitenkin niin hullunkurisena, että rupesi ääneensä nauramaan. Kuinka se oli ollut hauskaa, kun äiti ensi kerran isän Ameriikkaan-menon jälkeen nauroi oikein ääneen ja sydämensä pohjasta. Asiahan ei ollut mikään, mutta he nauroivat kaikki aivan katketaksensa, kun kerran pääsivät hyvään alkuun. Jannen suu vetäytyi vieläkin hymyyn, kun hän muisteli sitä iloa.
Vuodet kuluivat, hauskat kouluvuodet. Toisinaan ne kuitenkin tuntuivat raskailta, kun lumisina talviaamuina täytyi pienillä suksilla hiihtää paapertaa tuo kolmen kilometrin pituinen koulumatka. Mutta perillä oli hauskaa toveriseurassa. Ainoastaan ruokatunnit pyrkivät katkeroittamaan mieltä, sillä heidän eväänsä olivat aina huonot ja laihat verrattuina toverien runsaihin eväisiin, joilla varakkaat talonemännät olivat täyttäneet lastensa eväslaukut. Mutta usein Janne ja Viljam-veli saivat parhaimmilta tovereiltansa runsaita makupaloja ja silloin unhottui katkeruus.
Isä kirjoitti harvoin Ameriikasta ja vielä harvemmin hän lähetti rahaa. Äiti antoi heidän aina lukea kirjeet, mutta kerran tuli kirje, jota äiti ei näyttänyt heille, vaan meni ulos portaille itkemään. Aika vieri eteenpäin.
Eräänä kuumana heinäkuun iltapäivänä Janne istui Viljamin kanssa avojaloin tuvan veräjän vieressä olevassa santakasassa ja valutteli lämmintä hiekkaa jaloillensa. Samassa pysähtyivät kellertävät postirattaat maantiellä aivan heidän tupansa kohdalle, ja ilosta huutaen: »Isä, isä tulee», riensi hän tupaan äidille ilmoittamaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta se oli lyhyt, sillä isä ei tuonutkaan mukanaan muuta kuin vanhat juomatapansa…
Isä sai ostetuksi kaksi hevosta ja pika-ajurin rattaat, ja he muuttivat koko perhe Helsinkiin. Isä rupesi harjoittamaan pika-ajurin ammattia. He asuivat Hermanninkaupungissa, jossa hevostallit olivat halpoja. Janne muisti vieläkin sen iltapäivän, kun hän ensi kerran tuli maalta Helsinkiin. Häntä peloitti ja hirvitti niin, että suuta kuivi, ja kieli ei tahtonut liikkua suussa. Nuo lukemattomat ajurit, autot, raitiotievaunut ja tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli kiire, häntä kerrassaan huimasivat. Sitten kun hän oppi hiukan kaupungilla liikkumaan, ihmetteli hän aina sitä, mitenkä oli niin paljon joutilaita ihmisiä ja millä ne oikeastaan mahtoivat elää, kun eivät koskaan tehneet työtä. Kyllä kaupunki sentään oli niin toisenlainen kuin maaseutu. Siellä ei elänyt ilman työtä, mutta täällä sai laiskoitella päivästä toiseen. Oli kuin nuo kuivat kivet olisivat kelvanneet leiväksi…
Sitten tuli surullisin aika heidän elämässään. Isä joi enemmän kuin koskaan ennen, ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli muuttunut tavattoman ilkeäksi ja kovasydämiseksi. Äiti parka, johonka hänen kaikki raivonpuuskansa kohdistuivat, vietti monta pelokasta yötä kylmissä ullakonrappusissa, sillä isä löi häntä usein.