Heti täytettyänsä seitsemäntoista vuotta, joka ikä oli välttämätön ajurinammattia varten kaupungissa, sai Janne ruveta päivisin ajamaan hevosta. Mutta monasti hän lähestyi sydän kurkussa kotia Hermannissa, sillä isä ei koskaan ollut tyytyväinen niihin rahoihin, jotka hän oli ajossa ansainnut, vaan syytti häntä varkaudesta ja rahojen salaamisesta. Ja totta oli, että hänen toisinaan oli onnistunut piilottaa joku markka sairaalle äidillensä. Itselleen hän aniharvoin oli varannut jonkun pennin.

Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos heidän elämässään. Isä vilustui yöajossa, sai keuhkokuumeen ja kuoli Mariansairaalassa. Isän kuoleman jälkeen hän sitten oli omin päin jatkanut tätä ajurinammattia elättääksensä äitinsä ja itsensä, sillä Viljamin oli ollut pakko lähteä muualle työansioon. Mutta nyt hän oli päättänyt lopettaa tämän. Hän oli saanut paikan vakinaisessa palokunnassa…

Eräänä myöhäisenä iltana hän oli ajossa ollessaan tutustunut erääseen taidemaalariin, joka oli pyytänyt häntä malliksi. Taiteilija oli selittänyt, että hän oli jo kauan hakenut erikoista tyyppiä, jota tarvitsisi erästä tauluansa varten. Ja nyt hän sanoi löytäneensä sellaisen. Oikeastaan ei Janne ymmärtänyt ensinkään, mitä mallina oleminen merkitsi ja mitenkä siinä piti olla, ja hän olikin epäillyt kauan. Mutta kun taiteilija oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa, jossa oli nimi Hugo Hertell, ja oli vielä ajanut kotiinsa ja näyttänyt talon, jossa asui, sekä antanut etukäteen viisimarkkasen, niin Janne oli ajatellut, että taiteilijan täytyy olla kunnianmies. Häntä velvoitti tuo viisimarkkanen, ja sitäpaitsi hän oli hiukan utelias, ja niin oli hän voittanut ujoutensa ja seuraavana päivänä kello yhden aikaan, kuten oli sovittu, mennyt taiteilija Hertellin luo.

Hänen sydämensä pampatti ankarasti sekä hengästyksestä — taiteilija näet asui viidennessä kerroksessa — että pienestä pelosta, kun hän soitti taiteilijan ovikelloa. Taiteilija Hertell oli sydämellinen ja kiltti herra ja vaikutti kaikin puolin kunnioitusta herättävältä ja kunnialliselta. Ja pian voitti Janne ujoutensa. Hiukan häntä epäilytti, kun taiteilija käski hänen riisuutua alasti, mutta kun hän näki seinillä lukemattomia tauluja, jotka esittivät sekä alastomia naisia että miehiä, niin hän rauhoittui ja teki niinkuin taiteilija oli käskenyt. Sen kerran jälkeen hän kävi usein aamupäivillä taiteilija Hertellin luona, sillä tämä maalasi innostuneesti ja puhui hauskoja asioita. Tarjosipa hän toisinan mallilleen lasin konjakkiakin, vaikka ei Janne siitä huolinut, sillä hän pelkäsi noita juomia, jotka olivat vieneet heidän varakkaan ja hyvinvoivan sukunsa perikatoon. Lyhyessä ajassa Janne oppi tuntemaan useita taiteilijoita, jotka kävivät Hertellin luona, mutta ei häntä sittenkään miellyttänyt tämä ammattinsa, ja epämiellyttäviä nuo iloiset, hyväsydämiset ja lapselliset taiteilijat hänestä sittenkin olivat, sillä hänestä tuntui, että he ottivat elämän liian kevyesti, vaikka eihän hän tuntenut heidän syvimpiä ajatuksiaan. Hän olisi luopunut tästä mallina seisomisesta, mutta taiteilija kehui aina hänen vartaloaan komeaksi, kauniiksi ja sopusuhtaisesti kehittyneeksi ja pyytämällä pyysi häntä edelleenkin tulemaan ja maksoi niin hyvin, että se oli todellakin hyvä lisätulo.

Näitä latuja olivat Jannen ajatukset kulkeneet, kun hän siinä viimeistä iltaa odotti kyytivuoroansa. Ne olivat kiitäneet nopeasti kuin täysinäinen tervavene koskessa tuttuja uomia, mutta hänestä tuntuikin nyt, ikäänkuin hän olisi tehnyt tilinpäätöstä entisyytensä kanssa, sillä häntä odottivat nyt uudet kohtalot.

Hän odotti nyt aivan ensimäisenä jonossa ja kuunteli puolella korvalla, kuinka toverit äänekkäästi puhelivat.

— Jopa se kello vihdoinkin alkaa näyttää yhtä. Pian ne kapakat taas ylönantavat sisältönsä, nuo räyhäävät kundinsa, — sanoi eräs punakka, vanhanpuoleinen ajuri.

— Viis minä sellaisista kundeista, saisi vain »pahan» rattaillensa, niin siinä sitä olisi »tuuria» koko yöksi, — sanoi joku nuori maalaispoika. Kaupunki ikäänkuin heräsi horroksistaan. Kadun kulmaan ilmestyi muutamia poliiseja ja pari etsivää. Alkoi kuulua liikettä, puheensorinaa ja humalaisten huutoja. Kaikki ajurit hyppäsivät paikoillensa. Joka taholta alkoi ilmestyä huojuvia ja kovaäänisiä seurueita. Niitä oli Esplanaadeilla ja Heikinpuistossa sekä syrjäkäytävillä että keskikaduilla. Autot, joissa paloi vain yksi lamppu edessä niinkuin kykloopin suuri silmä keskellä otsaa, ajaa huristelivat ohi ja törähdyksineen yhtyivät meluun ja hälinään. Oli kuin hornan kalpeat, kauan piilossa maanneet peikot olisivat yhtäkkiä ilmestyneet esille tähän kaameaan, siniseen valoon. Kuului kimakka vihellys.

— Pöyhtäri, aja framille! — huusi Jannen takana vuoroaan odottava ajuri. Janne kehoitti hevostaan ja pysähtyi seuraavaan kulmaan, jossa humalainen herra vihelsi ja huitoi käsillään minkä jaksoi.

— Tiedätkö sinä mitään? — kysyi hän Jannelta.