— Jaa mitä?
— No, tietysti sellaisia pieniä, sieviä! — Samassa tunsi Janne katulyhdyn valjussa, sinisessä valossa, että herra, joka hänen kanssaan teki kauppaa, oli tuomari Eemeli Katajisto, Katajiston kartanon ainoa poika samasta kylästä, missä heidänkin tilansa aikoinaan oli ollut. Hän tunsi hyvin kaikki Katajiston kotiasiat ja tiesi, että tuomarin isä, vanha Katajisto, kuului niihin viisaasti ajatteleviin talonpoikiin, jotka vastustivat herrakuumetta. Hän oli kieltänyt pojaltaan kaiken avustuksen opintiellä, mutta Eemeli-herra oli lukenut sittenkin velalla itsensä tuomariksi, sillä hänessä oli sisua niinkuin isäukossaankin. Janne tunsi myötätuntoa omanpitäjäläistä kohtaan ja koetti muistella minnekkä parhaaseen paikkaan nyt veisi kyydittävänsä…
— No, tiedätkö sinä? Vastaa, juntti! — ärjyi tuomari Katajisto.
— Tiedän, — sanoi Janne rauhallisesti, — tuomari tekee hyvin vaan ja astuu rattaille.
– No, anna huristaa sitten. Mutta mistä peevelistä sinä minut tunnet?
— Kuka nyt ei tuomaria tuntisi, ja ollaanhan me samanpitäjäläisiäkin, — sanoi Janne mairitellen.
— Vai sieltäkö saakka, ja nimi, jaha, Janne Pöyhtäri, tuttu paikka, tuttu paikka. Mutta sanoppas sinä, Janne, onko se kana hieno?
— Hieno on, ihan priima. Se on oikeata herrasväkeä. Kuuluu nähneen parempiakin päiviä.
— Onkos sillä nimeä?
— Martta Hagen.