Vihaisesti tupruttaa se Jannen silmille kuivaa lunta. Hän nostaa harmaan vahtiturkin ketunnahkakauluksen, kääntyy selin tuuleen ja nojaa portin matalaan graniittiseen pylvääseen. Näin on niin hyvä olla. Mieleen muistuu viime toukokuun ensimäinen päivä, Vapunpäivä, jolloin hän astui virkaansa vakinaisen palokunnan palvelukseen.
Se oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, ja hänen mielensä oli iloinen ja kevyt. Ensinnä näytettiin hänelle talli kutakin hevosta varten, eli nuo eristetyt pilttuut, joissa hevoset seisoivat vapaina, pää käännettynä kahta, helposti avautuvaa lasiovea päin. Nämä ovet johtivat suureen saliin, jossa kaikki sammutusvehkeet olivat. Siinä seisoi rivissä isoja vaunuja tulenpunaisine pyörineen, autoja, höyryruiskuja, letkukärryjä, suuret, kahdeksantoistametrin pituisiksi venyvät mekaaniset tikapuut y.m. liikkuvat esineet. Seinillä oli hakatikapuita ja monenlaisia jatko-tikkaita, soihtuja, lyhtyjä. Miesten nahkaiset kypärit ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, olivat kaikki asetetut nauloihin yhteen riviin, josta ne oli helppo tarvittaissa ottaa. Kaikki oli ollut hänelle niin uutta, hauskaa ja miellyttävää. Mutta sanoin kuvaamaton oli hänen riemunsa, kun hän erään toverinsa kanssa, joka hänelle tämän palosotilaan paikankin oli hommannut, nousi korkeaan palotorniin.
Hän oli jokseenkin hengästynyt noustuaan oudokseltaan rivakasti tornin jyrkkiä kiviportaita. Olipa se torni koko joukon korkeampi kuin kotipitäjän kirkon kellotapuli, ajatteli hän kiivetessään.
Voimakas, kylmä tuulenhenki löi häntä vastaan, niin että lakki oli päästä pudota, kun hän tuli tornin tasaiselle katolle, jota korkea, tiilipylväinen rauta-aita reunusti. Tuuli niin, että korvissa humisi ja päätä huimasi. Täytyi pitää kiinni kaiteesta.
Oli iltapäivä, ja aurinko teki laskuaan. Hän hengitti syvään ja katseli etelään, merelle päin, joka kimmelsi laskevan kevätauringon valossa rannattomana kultamerenä. Hänen täytyi kaihtia silmiään, sillä niin tämä punertava kirkkaus häikäisi häntä. Hän käänsi katseensa pohjoista kohti, ja hänen silmiensä eteen avautui hurmaava näky. Aurinko loisti punaisena pallona luoteisella taivaalla, ja alhaalla hänen jalkojensa alla lepäsi kaupunki niinkuin hirvittävän suuri vaahteranlehti. Joka puolelta ympäröi tätä laajaa saarentoa meri, joka oli ikäänkuin uurtanut sen rannat niin, että koko alue monine niemekkeineen ja lahtineen todella muistutti suurta syvähaikoista vaahteranlehteä. Ja kun hän katseli etäämmälle, näki hän, että tämän jättiläislehden ruotina oli Töölönlahden, Humallahden ja Taivallahden välinen kannas. Ja antaessaan katseensa loitota yhä etäämmälle hän näki, että rakennuksien tuhantisista ryhmistä ei tullut loppua, vaan ne sulivat kaukana näköpiirin himmeään vihreyteen. Tuntui aivan kuin siellä etäällä olisi voinut olla lukemattomia samanlaisia, juhlallisia lehtimuodostuksia ja vihdoin itse ääretön jättiläispuu…
Näky oli valtava. Täältä korkealta arkielämän yläpuolelta katsottuna näytti tuo kaupunki, jonka suorat kadut ja kauniit puistot, korkeat kivimuurit ja esikaupunkien epäsäännöllisesti kiemurtelevat kujat hän ajurina niin hyvin tunsi, kaikesta ylimalkaisuudestaan huolimatta suurenmoiselta ja suorastaan kutsuvalta. Tuo sama kaupunki, josta hän niin usein oli ikävöinyt maalle, tutuille kotivainioille ja metsiin…
Äkkiä hän muisti, että jonkun kilometrin matkan päässä heidän kotitalostaan oli hiekkaharju, jonka korkeimpaan paikkaan venäläiset topografit olivat aikoinaan rakentaneet solakoista petäjistä hataran ja huojuvan näkötornin. Siitä näkötornista oli laajin näköala yli koko tienoon. Sieltä hän oli saattanut nähdä miltei koko heidän maatilansa pellot, niityt, metsät, suuren järven ja joen, joka kiemurteli kuin hopeanauha tumman alttariliinan reunassa, ja sieltä saattoi laskea seitsemän pitäjän kirkot.
Hän unohti hetkeksi missä oli. Hän alkoi laskea kirkontorneja. Nikolainkirkko yksi, tuossa edessä ja miltei sen kupeella vanha venäläinen kirkko ja korkea kultasipulinen Uspenskin katedraali tuossa oikealla, kolme. Kallion uusi, jykevä graniittikirkko tuolla etäämmällä neljä… Hän kääntyi vasempaan, pieni puinen vanha kirkko viisi, Johanneksenkirkon »naskalinpäät» kuusi, Katolinen kirkko ja pieni Saksalainen kirkko, seitsemän, kahdeksan, sekä etäämmällä Viaporin saaressa vihreäsipulinen venäläinen kirkko yhdeksän ja lopuksi lukematon määrä korkeita, erilaisia torneja ikäänkuin suuressa metsässä erikorkuisia puita. — Yhdeksän kirkkoa, sanoi hän puoliääneen, — yhdeksän…
— Eihän kuin seitsemän — muisteli hän ihmetellen mielessään, ja samassa hän havahtui ja muisti missä seisoi. Kaukana tuolla näkörannan takana olivat ne kirkot, joita hän kaipasi, ja hänen kaihoisat ajatuksensa kiipesivät punertavia pilviportaita kauas metsänrannan taakse…
Laskeva aurinko kimalteli kirkkojen kullatuissa palloissa ja kultasipuleissa. — Ehkä sama aurinko kultasi nyt kotipitäjän kirkontornin vanhoja yläruutuja. — Hänen mielensä täytti vihlova koti-ikävä, ja kurkkuun tuli jotain, joka tuntui olevan hyvin vaikeata niellä…