Hänen toverinsa puhui koko ajan ja esitteli eri rakennuksia mainiten niitä nimiltään, mutta hän ei kuullut mitään, hänen ajatuksensa olivat liitäneet lintujen teitä kauaksi kotiseudulle…
Kun hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, löi toveri häntä olkapäähän ja kysyi:
— Huimaako sinua?
— Johan nyt, — vastasi hän säpsähtäen niin, että polvet notkahtivat, ja alkoi lähemmin tarkastella allansa lepäävää kaupunkia. Kaikki sen suorat kadut näyttivät niin mitättömän kapeilta, ikäänkuin mustalle kivitaululle viivaimella vedetyiltä viivoilta. Puistot lehdettömine, hiukan vihertävine puineen näyttivät mustilta kuin kulon polttama nummi. Tuhannet peltikatot, vaaleammat ja tummemmat, paistoivat erivärisinä läikköinä auringon hohteessa, ja punaiset tiilikatot hehkuivat kuin sula kirjelakka. Kun katseli kauemmin, oppi silmä huomaamaan, että talojen monet, pienet tornit muistuttivat täältä ylhäältä katsottuina pestyjä ruoka-astioita, jotka on pantu jättiläistarjottimelle kumollensa valumaan.
Aurinko oli jo vähitellen miltei kokonaan painunut metsänrannan taakse ja valaisi vain korkeimpia torneja. Hänkin täällä palotornissa oli vielä valossa, mutta alla olevan kaupungin suorat kadut näyttivät mustilta ja tyhjiltä kuin iankaikkisuuden ammottavat kuilut. Häntä puistatti. Kattojen päällä olevat sadat metalliset savutorvet, joiden liikkuvia, siivekkäitä päitä kevättuuli heilutteli edestakaisin, tuntuivat itse pahan mustilta enkeleiltä. Ja etäämmällä korkeista tehtaitten piipuista nouseva musta savu liehui kuin hirvittävän suuret suruharsosta tehdyt liput…
Hän tunsi jonkinlaista katkeruutta rinnassaan. Hän ei voinutkaan sulautua tähän tummankirjavaan kiviröykkiöön, jossa hän oli valvonut niin monta väsyttävää yötä. Kaikki sen ihmiset tuntuivat hänestä pahoilta ja turmeltuneilta, sillä vain sellaisina hän oli oppinut heitä tuntemaan. Reipas, yllättävä tunne, joka hänellä oli ollut noustessaan tähän korkeaan torniin, oli hävinnyt. Kotiseudun huojuvan tornin loihtimat kuvat olivat surmanneet tämän alussa niin viekoittelevan näyn, ja ikäänkuin häpeissään hän oli laskeutunut alas kolisevia kiviportaita…
Raju tuulenpuuska nosti maasta hänen jalkojensa edestä valkoisen lumihaukan, joka lensi pahasti ulvoen kohti korkeutta ja hipaisi mennessään kylmällä pyrstöllään hänen kasvojansa. Janne heräsi ajatuksistaan. Tuuli ulvoi ja melusi kaikissa savutorvissa, ja eräs kaatunut metallitorvi jollain läheisellä katolla piti kovaa räminää ja kolkutteli kaameasti kuin kuoleman nyrkki nukkuvan ovea. Jannen oli vilu. Toisinaan, kun tuuli hiukan hiljeni, kuului selvästi, kuinka tornissa olevat monet metalliset köydet, joihin tulipalomerkit ripustettiin, vinkuivat niinkuin touvit laivan mastoissa.
Tänä vuonna oli talvi tullut tavallista aikaisemmin ja lunta oli myöskin harvinaisen paljon. Janne katseli pyryn läpi alas kaupunkiin pitkin tyhjää Korkeavuorenkatua. Kaupunki oli miltei pimeä, siellä täällä palaa kituutti sininen sähkölamppu levittäen niukasti aavemaista valoaan. Janne terästi näköään ja huomasi, että ajuriasema molempien Esplanaadien välisessä Mikonkadun osassa oli tyhjä. Siinä ei torkkunut ainoakaan ajuri.
— Olisipa nyt hyvä tuuri, — ajatteli hän, — jos tänä yönä pitäisi olla ajossa. Tuostahan sitä aina kalastettiin ne viimeiset eksyneet, ja nyt ei siinä näy olevan ketään odottavaa. Siitä saisi nyt helpolla…
Hän katsoi kelloaan, se näytti kahta. Vielä yksi tunti…