Pitkin katua tulla hoiperteli hyvinpuettu herrasmies. Tultuaan paloaseman portille pysähtyi hän sen edessä palavan niukkavaloisen sinisen katulyhdyn alle. Hänen kasvonsa olivat tässä inhoittavassa valossa kuolonkalpeat. Hän lähestyi Jannea ja pyysi tulta sikariinsa, mutta koska ei ollut sallittua tupakoida vahdissa seistessä, ei hän viitsinyt tällaisessa tuulessa ruveta kaivamaan esille tulitikkuja. Päihtynyt herra oli tyytymätön, änkytti siteen kaikenlaisia sopimattomuuksia ja lähti vihdoin, kun Janne ei viitsinyt vastata hänen kysymyksiinsä, hoipertelemaan alas katuviertä Johanneksenkirkolle päin.
Janne oli niin tottunut moisiin yöllisiin kulkijoihin. Niitä oli monenlaisia ja monentapaisia. Tältäkin korkealta paikalta saattoi toisinaan niin hyvin katsella yöllisillä retkeilyillä kulkevia erilaisia ihmisiä. Hänen käsityksensä sivistyneistä ihmisistä ei ollut parantunut, jos ei huonontunutkaan. Ei hän heitä enää kadehtinut; useita heistä hän joko sääli tai inhosi…
Hän oli tyytyväinen ammattiinsa, sillä tämä oli reipasta elämää, vaikka toisinaan kyllä hiukan liian orjallista, sillä yövuoroja oli usein ja lomaa vain joka neljäs päivä. Hän oli palvellut jo useilla paloasemilla, niinkuin ensi vuotena oli tavallista. Kaikkein ikävin aika oli hänestä ollut palvelusaika Kruununhaassa, jossa säilytettiin »kunnan» sairasvaunuja. Aina kun vain soitettiin, täytyi lähteä sairaita kuljettamaan. Mielellänsähän sitä olisi kuljettanut nuoria ihmisiä, vaikkapa kuinkakin loukkaantuneita, mutta kun piti nostella kuolevia, vuosikausia vuoteessa maanneita vanhuksia, jotka koko ajan valittivat ja saattoivat millä hetkellä hyvänsä kuolla kantajien käsiin, pani luonto väkisinkin vastaan. Mutta kaikissahan toimissa oli omat vastuksensa, ja sen tietäen hän oli tyytyväinen ja onnellinen tästä paikastaan.
Hänen mielensä sykähti ilosta, kun hän ensi kerran sai päällensä tuon kauniin, mustan puvun, joka kullanvärisine messinkinappeineen teki niin komean vaikutuksen. Mutta nahkainen kypäri, jossa oli kiiltävä messinkinuppi, vaikutti hänestä niin sotaiselta. Erityisesti ihaili hän tuota punaraitaista, mustaa kangasvyötä, joka kiersi hänen solakoita uumiaan niinkuin kaksi hehkuvaa tulirengasta. Tämä puku oli yksinkertaisuudessaan toki paljoa kauniimpi kuin rumamallinen ajurinpuku, joka ei koskaan tahtonut pysyä puhtaana.
Janne ihaili sankarillisuutta. Hän oli erityisesti ihastunut ruumiinharjoituksiin. Voimisteluharjoitukset olivatkin hänestä hauskimpia hetkiä koko toimessa, lukuunottamatta itse palosammutustyötä. Hän oli edelleenkin harjoittanut uimista kaupungin uudella uimalaitoksella milloin vain sai siihen tilaisuutta. Myöskin oli hän hyvä painija, eikä kukaan koko »kunnassa» saanut hänen hartioitaan mattoon. Mutta juoksu oli sittenkin hänen erikoisalansa; sitä urheilulajia hän ihaili yli kaiken.
Jo ajurina ollessaan hän oli käynyt ahkerasti työväen iltakursseilla, joilla hän oli tutustunut siellä luennoivaan tohtori Hakalaan. Mutta nytkin hän saman tohtorin kehoituksesta oli käynyt niillä kursseilla milloin vain pääsi. Häneen olivat erikoisesti vaikuttaneet tohtorin elävät kuvaukset historiasta. Varsinkin vanhan ajan historiassa oli kohtia, jotka erityisesti kiinnittivät hänen mieltänsä. Kuvaukset Maratonjuoksusta tai roomalaisista kilpa-ajoista sirkuksessa olivat vaikuttaneet häneen innostuttavasti.
Kun sattui tulipalo ja hän sai olla ohjaksissa ja ajaa huimaavaa vauhtia noita nelipyöräisiä, suuria vaunuja, jotka raskaina kuin tykit jyristen vierivät hirvittävällä vauhdilla alas jyrkkää Korkeavuorenkatua, niin että hevosten kengät ja rautaiset pyörät iskivät tulikipunoita kadun lujasta kivityksestä, silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi ohjannut vauhkoja hevosia roomalaisella tai olympialaisella kilparadalla. Hän kiihoitti hevosia ohjillaan ja kehotuksillaan, ja mitä korkeammalla niiden harjat hulmusivat ja mitä rajummin niiden kaviot iskivät maahan, sitä suurempi oli hänen sielunsa lento ja innostus.
Varsinkin tulisoihtujen levottomassa valossa piti hän tätä hurjaa, aavemaista menoa hiiden hevosten karkelona, jota kumeat, kiihoittavat torventörähdykset säestivät. Jos hän joskus joutui ajamaan jäljempänä tulevia letkukärryjä, oli hänellä vastustamaton halu nuolena kiitää kaikkien muiden ohi, sillä hän olisi tahtonut tarjota katuvierillä mustana ja ihailevana joukkona seisoville ihmisille ihanan näytelmän… roomalaiset kilpa-ajot…
Ajattelustaan herätti hänet toveri, joka kello kolmen aikana tuli päästämään hänet vahtivuorostaan. Tyytyväisenä lähti hän nukkumaan, sillä yöllistä vahtivuoroa seurasi aina vapaapäivä…