Toinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa. Albertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti omissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka Albertin ja äidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää koskaan kajottu asioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin oli heidän suhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä äiti, sitä ei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti…
Myöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän oli jo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa vapaudessaan, ja nyt, kun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei vanha äiti tahtonut koskaan muistaa, että hänen poikansa oli jo täysi-ikäinen. Mutta sehän oli yleistä kaikille vanhemmille; he eivät huomaa sitä, että lapsetkin jo ovat täysin varttuneita ja ovat itse edesvastuussa itsestään…
Ebballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli tullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet tädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin loikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista teosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen, valkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin. Sen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä oikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina nukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se Ebban leposohvan jalkopäässä.
Ebban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli täydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä taikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä sulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus sen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert tai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä hoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti tahtovansa kuolla…
Mieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen jäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin olisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi, leikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin alakuloisessa kodissa.
Albert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut huomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin kuin silmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut näkemään monia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan…
Albert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi oppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän kulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi paljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan, Lahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen olemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.
Kuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein sattui, kun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen neljänneksen loppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja huitoen käsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni heti ja punastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina punastuessaan niin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen nuori olemuksensa huokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja elämänrakkautta. Hänen kauneutensa erosi suuresti Ebban kauneudesta, joka oli tosin hienompaa ja ylhäisempää, mutta verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa kuin Lahjan verevä kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja viekoitteli raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä…
Eräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla oli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut neuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän mahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai oikeammin hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten paremmin ja varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille, joka tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä harjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.
Kun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla kaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon »La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa. Hänestä tuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi avartunut. Ikäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt kaikenlaista joutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä odotushuoneessa muita odottajia, ja kun neiti Kaario hiukan hämmästyneenä oli sanonut, että ei ollut, oli hän suurella innolla alkanut etsiä mitä erilaisimpia kirjoja ja teoksia ehdotellen niitä käytettäväksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt vain pidättääkseen neiti Kaariota pitemmän aikaa luonansa. Kun he vihdoin olivat sopineet harjoitusaineesta, oli hän ehdottanut, että he joskus menisivät yhdessä vaikka juomaan kahvia, jotta voisivat oikein perinpohjaisesti pohtia sitä laudaatturikirjoituksen aihetta, sillä olihan se tärkeä ja ratkaiseva asia…