Kun neiti Kaario oli poistunut, tuntui Albertista, kuin lamppu hänen pöydällänsä olisi valaissut heikommin. Hän ei tahtonut aluksi käsittää tätä uutta, valtavaa tunnetta, hän tuskin uskalsi myöntää itsellensä, että se oli rakkautta. Nyt vasta hän hämärästi aavisti sen suuren ja oikean rakkauden tulevan, sen rakkauden, jota ihminen aina toivoo, mutta joka niin harvoin, tuskinpa milloinkaan tulee oikeaan aikaan. Jokaista ihmistä rakastetaan, toisia paljonkin, ja jokainen ihminen itse rakastaa, mutta ne rakkaudet syvästi ottaen sattuvat aniharvoin täydellisesti samaan aikaan. Tuskin kukaan saa osaksensa juuri sellaista ja sitä rakkautta, jota hän sisimmässään kaipaa. Olihan Albert rakastanut Ebbaa koko nuoruutensa hehkulla, olihan hän paljon kärsinyt rakkautensa takia, ollessaan tietämätön Ebban vastarakkaudesta, mutta silloin onnettomuudessaankin hän oli ollut passiivinen ja avuton, jotavastoin hän nyt tunsi itsessään niin sanomatonta toimintahalua, – – – ja olihan hän vihdoin saavuttanut onnensa. Mutta oliko se ollut onni?
Ainakin oli se onni ollut hyvin lyhyt ja epämääräinen. Ja nytkö teki tuloansa se suuri, kauan odotettu ja kaivattu oikea rakkaus, kypsyneen miehen kaikki murtava rakkaus? Mutta kuka takasi, että se nyt oli se oikea…?
Hän jaksoi tuskin enää ajatella selvästi, sillä hukuttavana ja voimakkaana läikkyi tämä uusi tunne hänessä. Mutta sitten hän ikäänkuin säpsähti, kauhistui ja peitti käsillään kasvonsa…
Se olikin rikoksellista rakkautta…
Täällä Ebban ja hänen kodissaan oli käynyt hän! Eikö se ollut rikos ja pyhyyden häväistys? Täällä, heidän kodissaan! Mutta Lahjahan oli kulkenut asioissaan, viattomana ja tietämättä mitä hiillosta hänen opettajansa kantoi povessaan ja mikä vaara häntä täällä uhkasi…
Mutta olivathan rakkauden lait oudot ja vielä kirjoittamattomat, rakkauden laeilla ei ollut mahdollisuuksia vedota kuolemattomiin Justinianuksen institutsioneihin. Kuka takasi, että tämä hänen tunteensa oli rikos?
Olihan Ebba jo vuosia ollut hänelle viileä ja miltei välinpitämätön. Hän oli sairas ja kuolemanväsynyt, mutta Albert, hän oli nuori ja elämänhalua täynnä… Hänellä oli oikeus rakastaa, ainakin salaisesti rakastaa, ja siinä kait sen tunteen suurin viehätys olikin, että hänen rakkautensa oli salainen. Siitä ei tiennyt Ebba eikä edes neiti Kaariokaan. Mikä suloinen salaisuus…
Mutta sitten hän oli kuullut Annikin iloisesti huutavan isää, ja kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa…
* * * * *
Monen valvotun yön jälkeen Albert oli eräänä joulukuun päivänä pyytänyt neiti Lahja Kaariota luennon jälkeen jäämään luentosaliin puhuakseen siitä laudaatturikirjoituksesta. Hän oli varma, että kaikki pitivät hänen esiintymistään aivan luonnollisena, mutta sitten hän huomasi, että tytöt poistuessaan luentosalista supattelivat keskenänsä, ja Lahja Kaario seisoi taas punastuneena ja avuttoman näköisenä…