Neiti Kaario ehdotti, että he menisivät vaikka yliopistoa vastapäätä olevaan pieneen kahvilaan, jossa ylioppilaat ja ennen kaikkea yliopiston opettajat tavallisesti istuivat ennen luennoille menoa ja luentojen välissä. Mutta tohtori Hakala vastusti tätä ehdotusta, syyttäen sitä, että siellä oli aina niin paljon väkeä, etteivät he häiritsemättä voisi keskustella. Hän ehdotti, että he menisivät Säätytaloa vastapäätä olevaan »Virginia»-nimiseen kahvilaan, siellä he saisivat olla rauhassa.
Tämä pieni, vaatimaton kahvila oli tavallinen helsinkiläinen pikkukahvila fonola-pianoineen ja koulunuorisoineen. Heidän tulonsa ei herättänyt vähintäkään huomiota, vaikka kahvila olikin täpötäynnä väkeä. Lähellä olevassa koulussa oli näet väliaika, ja oppilailla oli tapana viettää väliaikaansa siellä.
He asettuivat perimmäiseen huoneeseen ja tilasivat kahvia. Albert oli kuin kuumeessa ja esiintyi epävarmasti. Puhe laudaatturiaineesta oli täydellisesti muodollista, sillä hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia latuja. Myöskin neiti Kaario oli hajamielinen ja ehdotettuaan useampia aineita, joita tohtori Hakala ei oikein voinut hyväksyä, ehdotti hän tutkielmaa Alfred de Musset'n ja George Sandin lemmensuhteesta. He purskahtivat molemmat yhtaikaa nauramaan.
Tohtori tunsi itsensä tämän naurun jälkeen ikäänkuin vapaantuneemmaksi ja ehdotti, että he lähtisivät yhdessä syömään päivällistä, vaikkapa Alppilaan, jossa he oikein rauhassa saisivat puhella laudaatturiaineesta. He nauroivat molemmat ymmärtäväisesti. Albert riensi puhelimeen ja ilmoitti kotiinsa, että hän oli estetty saapumasta kotiin päivälliselle.
Ulkona oli taaskin lumipyry, sillä tämä talvi oli erikoisen luminen. He kävelivät isolle kauppatorille ja saivat vihdoin kuomureen. Mennessään ohi erään kukkakaupan pistäytyi Albert siellä ja osti neiti Kaariolle suuren kimpun tulipunaisia neilikoita, jotka neiti Kaario pisti veikeästi hymyillen puuhkaansa niin, että punaiset kukat täyttivät puuhkan suun kuin tunnelin suusta auringon laskussa tupruava punainen sauhu… Ja sitten he ajaa huristivat Alppilaan.
Albert valitsi pienen huoneen salin perällä alakerrassa ja tilasi päivällistä kahdelle. He joivat viinejä ja tyytyivät nurkumatta syömään niitä verrattain kehnoja ruokia, joita tämä kesäravintola tähän vuodenaikaan saattoi heille tarjota. Jälkiruuan kanssa he joivat unkarilaista Tokayer-viiniä, jota neiti Kaario kehui erinomaiseksi.
Heillä oli sanomattoman hauskaa, puhe luisti kuin itsestään, ja heille riitti kylliksi nauramista Alfred de Musset'n ja George Sandin rakkaudesta.
Lahja Kaarion poskille oli noussut viinien ja paljon nauramisen vaikutuksesta tavallista voimakkaampi puna, ja hänen täyteläiset huulensa hehkuivat punaisina kuin tuoksuvat neilikat hänen korkealla, kiivaasti nousevalla ja laskevalla povellaan. Albertin päätä huimasi, mutta Lahja istui nuorekkaassa kauneudessaan viattomana aavistamatta mikä vaara häntä vaani. Albertin mielestä hän oli liekehtivä kuin tumma ruusu ja herkkä kuin mimosa…
Pitemmittä mutkitta Albert tarttui neiti Kaarion leukaan ja suuteli häntä. Mikään voimakas vastustus ei tullut hänen osakseen, ainoastaan tuollainen pieni liike, joka tahtoo sanoa, että minä olen kunniallinen nainen, mutta että minulla ei ole mitään tällaista pientä huvittelua vastaan.
Hänen suudelmansa oli pitkä ja raju. Ja kun hänen ensimäinen kiihkonsa oli ikäänkuin vaimentunut, saattoi hän huomata, että Lahjan suu oli kuin raikas, merivedeltä maistuva ostroni, pehmeä ja väreilevä…