He viipyivät kauan tässä pienessä, syrjäisessä huoneessa ja unohtuivat iloitsemaan vastasyntyneestä onnestaan, mutta laudaatturikirjoituksen aihe ei tullutkaan lopullisesti päätetyksi…
* * * * *
Nyt alkoi Albertille kauhea aika. Hänen oli melkein mahdoton katsella Ebbaa silmiin, sillä hän tunsi itsensä syvästi rikolliseksi… Ja kuitenkin hänellä oli niin monta seikkaa puolustuksekseen…
Mitä hän voi sille, että oli vielä nuori ja onnenjanoinen? Mitä Ebba mahtoi sille, että oli sairaalloinen ja kuolemanhaluinen?
Mutta näissä selityksistä huolimatta ei hän voinut viihtyä kotosalla. Hän päätti kieltäytyä onnestaan, mutta joka päivä suuntautui hänen kulkunsa Lahjan kotiin, jossa Lahja odotti häntä kiehtovana ja suloisena niinkuin itse elämä. Mutta jokaista onnen hetkeä seurasivat ankarat kärsimykset, ja joka tapaamisen jälkeen polttivat kodin portaat hänen jalkojansa.
Hän etsi turvaa kaupungilta, jonka lumisia katuvieriä hän asteli kuin palkan edestä. Tänä talvena olikin lunta enemmän kuin hän koko nuoren elämänsä aikana muisti nähneensä Helsingissä. Esplanaadit, joihin katukäytäviltä oli luotu lumet, näyttivät kuin julkisilta lumenkaatopaikoilta. Kaikki puistikot ja aukeat olivat korkeitten lumikinoksien vallassa, niin että puistojen lehdettömät puut näyttivät lumeen pistetyiltä jättiläisluudilta.
Albert kulki, kulki, kulki katua ylös, toista alas, määrää vailla.
— Hyvä Jumala tätä tuskaa, tätä poltetta! Minä tulen mielipuoleksi, — toisti hän itseksensä tuontuostakin. — Tämä on sairautta, kuumetta, tämä on paholaisen keksintöjä…
Hän pelkäsi omaa itseänsä, hän ei ollut tuntea itseänsä, sillä niin oudon kiihkeä ja hurja oli hänen sielunsa palo…
Oliko mahdotonta elää puhtaana, viattomana? Eikö ihminen voi hillitä intohimojansa? Missä oli hänen moraalinsa, josta hän aina itseksensä oli ylpeillyt…?