Hän oli kiivennyt viidenteen kerrokseen täynnä vihaa ja suuttumusta, sillä taiteilija oli jo saanut suurimman osan maksusta etukäteen, ja Albert tahtoi, että taulu tulisi valmiiksi ja hän saisi antaa sen äidillensä joululahjaksi. Mutta hänen vihansa muuttui häpeäksi, kun hän tuli sisälle ateljeeriin. Hän oli yllätyksekseen tavannut siellä serkkunsa Martta Hagenin, jota hän ei ollut nähnyt moneen aikaan. Vaikka oli täysi päivä, istuivat Martta ja taiteilija puoleksi juodun madeirapullon ääressä ja olivat mitä parhaimmalla tuulella. Albert olisi peräytynyt, mutta taiteilija pyysi häntä sisälle ja seuraan. Sitten hän ilmoitti, että ei hän viitsikään maalata sitä taulua, sillä hän ei katsonut sitä ensinkään tarpeelliseksi, ja kun Albert oli koettanut tehdä hiukan vastaväitteitä, oli Martta suuttunut ja käyttänyt sopimattomia sanoja. Martta tuntui katkerammalta kuin koskaan ennen, ja hänen vaikutustaan kait oli, että Hertell ei maalannut taulua valmiiksi.
Kiireimmän kautta oli Albert lähtenyt ateljeerista, jossa hänen mennessään kaikui Martan ilkeä, pilkallinen nauru. Hänen korvissansa soi vieläkin tuo katkera nauru ja Martan sanat: »Vai vielä tässä ruvettaisiin ikuistamaan Ebban ja sinun jälkeläisiä! Ei ole aikaa eikä ole halua, kuuletko sinä! Minut ikuistetaan ensin, minut!»…
Äidille oli tämä ollut pettymys, eikä Albert kehdannut kertoa, että taiteilija Hertell oli Martan pauloissa, sillä Martan nimenkin mainitseminen olisi tuonut heidän kotiinsa niin paljon ikäviä ja surullisia muistoja…
Joulukuusi, joka oli kauniisti koristettu ja jossa ennen kaikkea oli runsaasti kynttilöitä, oli pystytetty yläkertaan pikkusaliin. Muina vuosina se oli ollut isossa alasalissa, jossa tavallisesti oli tanssittukin, mutta tänä vuonna Ebban sairauden takia ei oltu kutsuttu vieraita eikä sota-aikaakaan katsottu sopivaksi tanssiaisten pitoon. Ebba loikoi pehmeällä leposohvalla ja katseli hajamielisenä kynttilöiden loistoa. Miurun pää liikkui seuraten lämpimän ilman vedosta johtuvaa paperilippujen liehuntaa. Joka kerta kun jokin lippu heilahti korkealle, nousi Miurun pää samassa tahdissa. Albertin äiti istui mukavassa kiikkutuolissa ja katseli Annikin ja hänen hoitajattarensa Liisan puuhia.
Annikki olikin iloinen kuten aina, sillä hän oli saanut uudeksikin vuodeksi muutamia lahjoja. Liisa ja hän olivat tinojenvalamishommissa.
Tuli räiskyi iloisesti uunissa ja levitti suloista lämpöä huoneeseen. Palvelijatar, toi suuren, puisen korvon, joka oli vettä täynnä. Annikki taputteli käsiänsä ja hyppi ihastuksesta.
— Äiti, kuka nyt valaa tinoja, kun isä on poissa? Mihinkä isä oikein meni? — kysyi Annikki.
— Isä meni suureen juhlaan, jossa odotetaan uutta vuotta ja jossa hän on luvannut puhua uuden vuoden kunniaksi, mutta kyliä hän tulee heti kun vain pääsee, ja Liisa kyllä valaa tinoja…
— Haltialle! — huusi Liisa kovalla äänellä ja heitti sulan tinan valinkauhasta korvoon. Vesi oikein porahti, kun kuuma tina putosi siihen. Liisa kääri hihansa ja etsi sitä syvältä korvon pohjalta. Siinä se nyt oli valkoisella lautasella. Annikki sai viedä sen isoäidille, joka asetti kultasankaiset silmälasinsa paikoillensa ja alkoi selittää, mitä kaikkea hyvää haltian tina näytti ja lupasi heidän kodillensa.
— Rahaa, paljon rahaa ja iloisia uutisia ja lahjoja.