Olipa hän usein valvoessaan ajatellut lähteä sotaan suorittaakseen siellä sankaritekoja, mutta lopuksi hän oli kuitenkin tarkemmin ajateltuaan halveksinut nykyaikaista konesotaa, jossa persoonallinen uljuus ja voima kuitenkin lopullisesti merkitsivät niin vähän…
Jannea ei nukuttanut, sillä hän oli valveutunut hälyytyksen takia, ja kun nokivalkean sammutus ei ollut vaatinut mitään ruumiin ponnistuksia, niin hän jaksoi hyvin valvoa.
Hän maata lekotteli siinä vuoteellaan ja kuunteli, kuinka toverit »vetelivät hirsiä». Hänen mieleensä muistui Hanna.
Kummallinen sattuma. Hän oli mennyt eräänä lauvantai-iltana kansantalolle tanssiaisiin. Hän oli tahallansa mennyt »formussa», vaikka siinä olikin hiukan kuuma tanssia, mutta sillä komealla puvulla aina »flaksasi» niin hyvin…
Se sitten oli kummallista, kuinka puku teki paljon asiaan. Jos vain panit päällesi »formun» ja satuit istumaan jonkun puiston penkille, niin kyllä siihen kosijoita ilmestyi jos jonkinkarvaisia. Aivanhan ne tytöt olivat hulluina ja tahtoivat viedä väkisten, ja olisi sitä saanut pitää seuraa oikein hienoille fröökynöillekin, vaikka ties mitä ne olivat… Oikein häntä nauratti, kun ajatteli mitä kaikkea hän olisi saanut seuraansa, jos vain olisi huolinut..
Niin, siellä kansantalolla se tulla tupsahti vastaan, se Hanna Rönkä sieltä kotipitäjästä. Eipä olisi uskonut, että se niin olisi komistunut. Kasvot olivat valkoiset ja punaiset kuin mansikkamaito, ja hiukset kiilsivät mustina kuin korpin selkä. Hän huomasi heti, että Hanna oli oikein solakkaa ja kaunista rotua, oikea työihminen eikä mikään hepsankeikka…
Siinä sitten oli maklakoitu ja iloa pidetty, ja siitä se seuranpito sitten alkoi. Nyt he olivat jo oikein kihloissa, sormuksen kanssa…
Oli se niin mukavaa, kun tiesi aina lomapäivänä minne matkansa ohjaisi.
Eihän sitä joka kerta viitsinyt mennä äidinkään luo sinne Hermanniin
saakka. Siinä Uudenmaankadulla se maitopuoti oli, jossa Hanna möi.
Sinne oli niin mukava piipahtaa katsomaan…
He olivat päättäneet mennä heti naimisiin, kun hän vain saa palkankoroitusta eli sellaisen kullanvärisen »limppuvinkkelin» hihaansa, sillä eihän se tyttö katselemisesta parane…
Ja sitten liitelivät hänen ajatuksensa kauas maalle. Hän toivoi ainakin joskus tulevansa niihin varoihin, että vanhemmiten voisi ostaa kotitilan maalta itsellensä vaikkapa kuinka pienen torpan, jossa voisi viettää vanhuutensa päivät, sillä maa ja kotiseutu vetivät häntä aina vastustamattomasti puoleensa…