* * * * *
Miehet heräsivät hälyytykseen, ja äkkiä oli heillä vaatteet päällään. He riensivät suureen vaunuliiteriin, jonka kolme suurta ovea ponnahtivat selkoselällensä. Naulakoista siepattiin kypärit päähän ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, vyötäisille. Tulipalon paikka ilmoitettiin heti.
Kaivopuistossa. Janne pelästyi, sehän oli sen hyväluontoisen tohtori Hakalan kaksikerroksinen kivitalo. Heti paikalla tuotiin hevoset rekien eteen. Valjaat, jotka riippuivat avoimina korkealle nostettuina rekien yläpuolella, pudotettiin pienillä väkipyörillä hevosten harteille. Hevoset ikäänkuin hyppäsivät valjaisiin. Tuossa tuokiossa olivat miehet paikoillaan, ja kolmen minuutin kuluttua seurasi palomestarin autoa iso reki täynnä miehiä, ja kumea torvi antoi varoittavia hälyytysmerkkejä…
Niinkuin tuli olisi tarttunut hevosten harjoihin, lähtivät ne täyttä neliä ulos vaunuvajasta ja suoraa päätä alas Korkeavuoren katua Kaivopuistoon päin. Lumet tuprusivat reen tieltä, joka kiiti kuin tuulispää… Perässä tulivat ensimäinen letkukärry, höyryruisku, toinen letkukärry, hyppypurje, tikapuita y.m. sammutuksessa tarvittavia koneita.
Tulisoihdut loimusivat pimeässä yössä, sillä kadut olivat nytkin niukasti valaistuja. Hevoset juoksivat kuin henkensä edestä, pakkaslumi valitti jalaksien alla, ja torvi raikui kiihoittaen. Jannella oli kädessään pitkävartinen soihtu, jota hän aina silloin tällöin käänsi alas maata kohti, jotta öljyä valuisi runsaammin soihdun päässä oleviin rohtimiin saaden liekin siten suuremmaksi. Hänen ruumiinsa värisi, ei kylmästä, vaan innostuksesta, sillä aina kun sattui hälyytys, oli hän kuin irti maasta. Hän tahtoi toimia, ja väliin hän tuskin jaksoi odottaa, kunnes palomestari tai joku ruiskumestareista antoi määräyksensä, sillä niin hän paloi innostuksesta ja toimintahalusta…
Kun palokunta muutaman minuutin kuluttua saapui tohtori Hakalan huvilalle Kaivopuistoon, oli talon koko yläkerta ilmitulessa. Reippaasti ryhdyttiin pelastamispuuhiin. Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkuin letkut saatiin maajohtoihin, sillä ankaran talven ja suuren lumenpaljouden takia oli tavallista vaikeampaa päästä katujohtoihin käsiksi.
Vähän sen jälkeen kuin palokunta oli saapunut paikalle, tuli tohtori Hakalakin hevosella ajaen. Liisa oli soittanut ensin paloasemalle. Sitten hän oli yrittänyt palata palavaan huoneeseen, mutta kun tuli ja savu löivät häntä ovessa vastaan, oli hän hätääntynyt ja juossut alakertaan ja soittanut alakerroksessa olevalla puhelimella vanhalle ylioppilastalolle, jossa hän tiesi tohtorin olevan juhlapuhujana. Tohtori oli tullut jonkun ajan kuluttua puhelimeen, eikä hän siinä paljoa puhunut, vaan syöksyi ulos ilman päällysvaatteita ja otti ensimäisen ajurin.
Hänen hätänsä ja tuskansa oli ääretön, sillä hän pelkäsi omaistensa hengen puolesta. Hän tiesi, että äiti menetti aina vaaran tullen mielenmalttinsa, ja Ebba taasen oli niin hermostunut, että ei kyennyt mihinkään toimintaan, kun sitä tarvittiin.
Kuinka hän katui sitä, että oli ensinkään lupautunut juhlapuhujaksi. Mutta häntä oli niin pyydetty, ja kun kodissa mieliala oli niin raskas, oli hän ajatellut vaihtelun olevan hauskaa… Nyt hän sai siitä rangaistuksensa. Olisihan hänen suurena juhla-aattona pitänyt pysyä kotona…
Kun hän saapui palopaikalle, oli talo ilmitulessa. Hän riehui kuin mielipuoli ja koetti heti hyökätä yläkertaan, mutta vastaan tuleva tuli ja savu ehkäisivät hänen yrityksensä. Kaikeksi onnettomuudeksi oli sähkökin sammunut.