Heti tultuaan palopaikalle oli palomestari kutsunut paloasemalta mekaaniset tikapuut, jotka saapuivat tuossa tuokiossa ja saatiin heti kuntoon. Janne Pöyhtäri, joka oli ollut kuin hiilillä, juoksi käskyä odottamatta nopeasti ja rajusti pitkin tikapuita niin, että ohuet, notkeat puolapuut arveluttavasti taipuilivat hänen allansa. Tultuaan akkunan luo hän löi palokirveellään sen säpäleiksi. Kuului kumea humahdus ja tulen räiskettä, ja sankka savu tulvehti muutamien tulenkielekkeitten mukana avonaisesta akkunasta, jonne voimakas, alhaalta tuleva vesisuihku ohjattiin. Mutta Janne kiipesi pelottomana sisälle, ja jäljessä tulevasta letkusta syöksyi vettä moitteettomasti. Hyppypurje oli pingoitettu akkunan alle tikapuiden kohdalle. Kauan ei Janne viipynytkään, vaan palasi akkunalle, josta tulvehti paksua savua ja höyryä, sillä tuleen joutunut vesi muuttui heti vesihöyryksi. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Nopeasti kuin orava juoksi hän portaita alas ja antoi puolitiessä odottavalle toverilleen lapsen. Itse kiipesi hän samaa tietä takaisin palavaan huoneeseen, ja levoton isä raukka sai portaita alas laskeutuvalta palosotilaalta lapsensa, joka oli pyörtynyt.
Miltei samaan aikaan kuin Janne toisen kerran hyppäsi palavaan huoneeseen pelastaakseen muita siellä näkemiään ihmisiä, olivat muutamat hänen tovereistaan tunkeutuneet alakerrasta johtavien portaitten kautta sinne ja pelastaneet sekä tohtorin vanhan äidin että tohtorinnan, joka oli pyörtyneessä tilassa…
Janne ei nähnyt savulta ja höyryltä mitään ja haki liekkien seasta aikaisemmin näkemiään ihmisiä, mutta samassa putosi osa palavasta välikatosta hänen päällensä, ja hän kaatui palavalle lattialle. Vaivoin saivat toverit hänet pelastetuksi, ja hän oli ehtinyt tässä lyhyessä ajassa saada pahoja palohaavoja. Sekä Ebba että hän toimitettiin kiireimmän kautta kirurgiseen sairaalaan. Eräälle palosotilaalle, joka viimeiseksi jäi liekkien vallassa olevaan huoneeseen, tuli niin kiire, että hänen täytyi hypätä alas ikkunasta hyppypurjeeseen. Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että tuntui käsittämättömältä, mitenkä tuli oli saanut niin suuren vallan, mutta se johtui pääasiallisesti siitä, että huoneessa, jossa kuusi oli kaatunut, oli ollut niin paljon oviverhoja ja helposti palavia mattoja.
Yö oli tuulinen, ja Kaivopuistossa, merenrannalla, tuulee aina enemmän kuin muualla kaupungissa. Reippaitten ponnistusten jälkeen sai palokunta kuitenkin tulen vallan lyhyessä ajassa rajoitetuksi ja suuren osan varsinkin alakerran huonekaluista ja muusta irtaimistosta pelastetuksi. Rakennuksen toinen kerros vikaantui pahasti, mutta ensi kerros jäi verrattain hyvään kuntoon.
Uuden vuoden aamuna, kun ihmiset olivat kävelyllä Kaivopuiston rantatiellä, näkivät he vielä kaksi vartiotoimessa olevaa palosotilasta, jotka kuljeskelivat tohtori Hakalan puoleksi palaneen huvilan edessä.
Valkoisella, lumen peittämällä graniittiaidalla istui valkoinen, pörrökarvainen kissa, joka naukui valittaen, mutta pakeni heti, jos joku lähestyi sitä…
— Tohtori Hakalan vuosi on alkanut onnettomasti, — sanoivat ohikulkijat.
X
Tuomari Katajisto oli juuri ottanut kylmät hauteet silmiensä päältä, joiden siniset alustat — »lemmenkukat», niinkuin hän niitä nimitti — olivat jo taas siedettävän näköiset, niin että kehtasi lähteä vaikka ulkosalle. Hänen leukansa tuntui vielä toisinaan, varsinkin syödessä, kipeältä, mutta muuten hän tunsi itsensä sangen reippaaksi.
Kotona istuessaan ja miettiessään kaikkea sitä, mitä hänelle viime aikoina Martta Hagenin tähden oli tapahtunut, hän oli etsinyt syyllistä onnettomuuksiinsa, sillä onneton hän oli. Hän oli joutunut sydämettömän, häpeämättömän, langenneen naisen rahanhimon ja huvitteluhalun uhriksi. Mitä hän mahtoi sille, että hänkin kerran oli sattunut rakastumaan…