Taiteilijat, äss, mitä ne häntä liikuttivat! Harmiksensa hän huomasi, että Martan maailma oli vähitellen vallannut hänen mielikuvituksensakin. Hän oli sittenkin liiaksi kiintynyt häneen… Hän hermostui…
Mitä tekemistä hänellä oli taiteilijoiden kanssa? Olivathan ne hauskoja seuraihmisiä, ja niillä oli kaikenlaisia hauskoja konsteja, joita muilla kuolevaisilla ei ollut. Tuomari Tyrkkö sanoi aina humalassa, että ei kenenkään kanssa ollut niin hauska ryypätä kuin taiteilijoiden, kapakanisäntien, huonomaineisten naisten ja rappiolle joutuneitten herrojen kanssa. Kaikilla niillä oli joitakin erikoisia elämänkokemuksia ja erikoisia päähänpistoja, ja oikeassa hän oli…
Mutta kun hän enemmän ja enemmän ajatteli taiteilijoita ja muisti mustelmansa ja kipeän leuan, jotka kaikki kauniit joululahjat hän oli saanut taiteilija Hertelliltä, niin hän sydäntyi uudestaan…
Mitä hän sieltä oli hakenut? Tietysti sitä ainaista Marttaa. Minkä hän mahtoi tunteellensa ja onnettomuudelleen. Mutta sitten hän alkoi muistella, mitenkä hän oikeastaan oli tutustunut Marttaan. Hän vihasi sitä henkilöä, joka oli hänet esittänyt tuolle sybariitille, tuolle viheliäiselle velholle. Mutta sitten hän muistikin, ettei siinä ollut tapahtunut mitään esittelyä, itsestäänhän se oli käynyt, ja sinne oli hänet hommannut ajuri….
— Äss! — samassa hän muisti, että sekin ajuri oli maksamatta. — Maksamatta, maksamatta ja aina vain maksamatta. Millä Herran nimessä hän saattoi rahaksi muuttua? — Hän hermostui pahanpäiväisesti, sytytti sikarin ja sieppasi sanomalehden pöydältä. Jonkun aikaa selailtuaan sitä hän näki, että tohtori Hakalan Kaivopuistossa oleva huvila oli palanut uudenvuodenyönä.
— No, sehän oli hauskaa, että sillekin pohatalle sattui joku kommellus. Se olikin aina niin mahtava rikkaudessaan. Vaikka tietysti se vain rikastuu tästä, luonnollisesti sillä oli suuret palovakuutukset. Kun ei vain siinä pelissä olisi koira haudattuna, — ajatteli hän jo kaikkea ja kaikkia epäilevänä lakimiehenä. — Tuo juttu joulukuusesta tuntuu niin tekaistulta. Sietäisi oikeastaan tutkia vähän lähemmin sitäkin asiaa. Sehän on sen viheliäisen Martan serkku vai mikä lie…
Mutta hänen leukaansa kivisti yhä, niin että hänen täytyi hiljaa itseksensä kiroilla.
Ei, kyllä hän nostaa kanteen taiteilija Hertelliä vastaan pahoinpitelystä, ja myöskin sitä letukkaa, Martta Hagenia vastaan pahoinpitelyyn yllyttämisestä. Saakoot sakkoa, jos sillä pääsevät, se on joka tapauksessa skandaali. Kyllä hän saa todistajia ja raskauttavia asianhaaroja…
Hän oikein innostui kuvitellessaan kaikkia niitä seikkoja, joilla hän kostaisi kärsimänsä vääryyden. — Nostaa prosessi, nostaa prosessi, se oli hänen tunnuslauseensa, ja nyt hän sen kerran nostaa oman asiansa puolesta. Hän oli puolustanut menestyksellä niin monia vääriä juttuja, että hän varmasti voittaisi tässä omassa asiassaan, joka kaiken lisäksi oli oikea…
Martta oli häntä kiristänyt ja suorastaan ryöstänyt. Martta oli saattanut tuhlailullaan hänet vararikon partaalle. Jos hän olisi saanut Martan linnaan, olisi hänen ollut koko joukon helpompi olla. Siellä se tyttö ei ainakaan olisi voinut pettää häntä. Niin, hän rakasti häntä sittenkin, hän oli mustasukkainen ja onneton, hyvin onneton…